ETUSIVU

UUSIN LEHTI

ARKISTO

TILAAJAPALVELU

TOIMITUS

MEDIAKORTTI
Suomen Luonto
Toimitukselta 10/2004

Yksi oikea jumala

Päivän sana käytännön ekologiassa ja luonnonhoidossa on ennallistaminen: Jonkin alueen luontoa pyritään palauttamaan takaisin siihen suuntaan, mistä se on tullut.

Ennallistaminen ärsyttää eräitä ekologeja. Ensinnäkin siinä puututaan luonnon "omaan kiertoon" ja toisekseen siinä näperrellään osittain sellaisten luontotyyppien kanssa, jotka eivät ole alkuperäisiä. Metsien ennallistaminen on oikeampaa ennallistamista, koska siinä tavoitteena on saattaa metsä mahdollisimman lähelle alkuperäistä tilaa. Sen sijaan kosteikon ennallistaja haluaa palauttaa kosteikon ei järveksi, mikä olisi usein se alkuperäinen tila vaan hivenen mosaiikkimaisemmaksi kosteikoksi. Sellaiseksi, jossa on avovesilampareita ja linnut viihtyvät.

Sieluni silmin näen sen luonnonsuojelija- tai ekologi-tyypin, joka vastustaa kosteikon parantelua lintujen etujen nimissä. Touhussa on heidän mielestään jotain puistomaista. Siis ettäkö linnuille tehdään keinotekoisesti mestoja, joissa piipertää? Hyi! Puritaaniekologin mielestä oikein olisi uhrata joka penni metsien suojeluun, koska luonnontilaiset metsät ovat aitoa ja alkuperäistä suomalaisluontoa, joka vähenee alati. Sen sijaan esimerkiksi perinnemaiseman suojelu on joutavaa, koska perinnemaisema on ihmisen luomaa ja sen lajit mitä lie tulokkaita.


Tämä ajattelumalli sisältää muutamia oletuksia, joista yksi pitää purkaa sanoiksi: Jos kerran ihmisen ja muun luonnon kohtaamisesta siinneen perinnemaiseman suojelu ei kuulu luonnonsuojelijoille, tämä tarkoittaa, että ihminen ei ole osa luontoa, että ihminen ei ole eläin.

Mikä ihminen sitten on? Jokin luonnon ulkopuolinen ekstraolento, posliinikaupan norsu, jonka jokainen liike aiheuttaa ainoastaan tuhoa? Kiitos vain, mutta ainakaan minä en suostu vajoamaan moiseen itsesyytösten suohon. Ihminen on eläin, jolla tosin on joitain poikkeuksellisia kykyjä, kuten kyky ymmärtää omien tekemisiensä merkitys ja oikeus ja vääryys.

Eihän voida ajatella niin, että jokaisen luonnonsuojeluhenkisen ihmisen ainoa oikea toimintamalli on uhrata koko elämänsä metsien suojelulle. Tai voi kyllä, mutta se on fanatismia, jossa metsänsuojelusta on tehty uskonto, ainoa oikea jumala.

On äärimmäisen huolestuttavaa, että luonnontilaiset metsät vähenevät, mutta se ei ole ainoa asia maailmassa, ei edes luonnonsuojelumaailmassa. Esimerkiksi perinnemaisema ja sen lajisto ovat niin ikään köyhtymässä.

Ymmärrän toki sen valtavan ristiriidan, joka sisältyy metsäläisekologin ja kulttuurisemmin ajattelevan ekologin maailmankuvien eroihin. Jälkimmäinen ajattelee harvinaisista luontotyypeistä samalla mutkattomalla logiikalla, kuin vaikkapa maailmanperintökohteista: Ne ovat arvokkaita siksi, koska niiden kaltaisia on jäljellä vähän. Metsäläisekologi taas ajattelee, että se luonto, johon ihminen on ehtinyt kajota, saakin hävitä. Eli tervemenoa vaan maalaistalojen pääskyt ja lammasketojen kukat ja hyönteiset! Niinkö? Tälle ajattelutavalle olisi jo sen suvaitsemattomuuden ja sivistymättömyyden vuoksi keksittävä nimi. Miltä kuulostaisi ekologifasismi?

Teksti: Juha Kauppinen



PALAUTE   YHTEYSTIEDOT