Kallio kertoo menneestä

Toni Eerola tarkastelee Kyyhkysmäen siirtolohkaretta, joka on jääkauden kuljetuskyvyn todellinen voimannäyte.

Espoon Leppävaara näyttää ensi silmäyksellä tuiki tavalliselta esikaupunkialueelta, mutta tarkempi tutustuminen paljastaa sen geologiseksi ja historialliseksi herkkupalaksi.

Geologia on kiehtovaa, koska siinä ovat kyseessä niin valtavat aikavälit ja suuret mullistukset. Näin sanovat geologit omasta alastaan. Maallikko voisi lisätä siihen, että geologia on helppoa esimerkiksi lintuharrastukseen verrattuna, koska geologiset kohteet pysyvät paikoillaan.

Vaikka kalliot eivät karkaile, niiden tuntemiseen ja niistä tietämiseen tarvitaan ammattilaisen silmää; vasta geologin seurassa tavallinen kadunmieskin kiinnostuu metamorfooseista, maankuoren muljahteluista ja muista muinaisista mullistuksista.

Tänä kesänä Leppävaarassa aletaan järjestää retkiä, joilla paikalliset asukkaat, päättäjät ja asiantuntijat voivat tutustua geologisiin kohteisiin ja huomata näiden arvon rikkaan paikkakuntahistorian kuvaajina. Oppaana toimii geologi. Retkihanke on osa Leppävaaran Neliapila-projektia, jossa alueen jokaiselle lohkolle suunnitellaan oma kaupunkiluontopolku.

Leppävaaran historia ulottuu kivikauteen. Alueen vanhat rakennukset ja historialliset muinaismuistot on pyritty säilyttämään kaupunkiympäristön rikastuttajina.

Kilon kartanon pellot ja vanha kulttuurimaisema ovat osa Leppävaaran aluepuistoa, josta ulkoilureitit johtavat etelässä Tapiolaan ja pohjoisessa Vantaan Hämeenkylään. Osa alueelle suunnitellusta reitistä kulkee rakennetussa ympäristössä, mutta enimmäkseen kohteet sijaitsevat Leppävaaran puistoalueella.

Suurin osa Leppävaaran kohteista on geologisia, mutta geologisella kohteella saattaa olla myös biologista ja historiallista merkitystä – tai toisinpäin. Esimerkiksi urheilupuiston kupeessa kohoavan Kaivoskallion juurella kasvaa harvinaista lehtosinijuurta, ja kalliosta on ennen vanhaan louhittu rautamalmia.

Kalliopoimu on muisto vuoristosta

Noin kaksi miljardia vuotta sitten Fennoskandian koillisosassa oli laaja manner. Mantereen lounaispuolella, nykyisen Etelä-Suomen alueella, lainehti matala meri, jonka pohjalle kasautui mantereelta tulevaa hiekkaa ja savea sekä kalkkia ja rautasaostumia.

Alueella oli tuolloin runsaasti tulivuoria, ja niiden purkaukset toivat kerrostumien joukkoon tuhkaa ja laavaa. Mannerlaatat törmäsivät toisiinsa muodostaen Svekofennidien poimuvuoriston.

Poimutuksessa kerrostumien kivilajit joutuivat kovaan paineeseen ja kuumuuteen syvälle maankuoren sisään. Tässä jopa 700–900 asteen pätsissä osa kivistä suli ja suuri osa kiteytyi hitaasti uudelleen eli metamorfoitui. Savikivistä ja savipitoisista hiekkakivistä tuli kiillegneissejä ja kiilleliuskeita.

Kalkkikerrostumista tuli kalkkikiveä, ja tulivuorten laavat ja tuhkat muuttuivat joko amfiboliiteiksi, joita on esimerkiksi Kehä I:n kallioleikkauksissa ja Kaivoskalliolla, tai kvartsi–maasäIpägneissiksi, jota voi nähdä muun muassa Lintukalliolla ja Monikonkalliolla.

Sulaneesta kiviaineksesta syntyi piihappoa sisältävää magmaa, joka tunkeutui muihin kivilajeihin ja kiteytyi graniitiksi. Näissä mullistuksissa muodostui myös malmeja, kuten Leppävaaran urheilupuiston karsimalmit.

Miljardien vuosien saatossa tuuli, vesi ja jää ovat kuluttaneet kallioperää. Niinpä ammoisesta, Alppeja muistuttaneesta vuoristosta on jäljellä enää sen juuriosia, jotka nykyään näkyvät matalahkoina mäkinä suomalaisessa maisemassa.

Leppävaarassa voi kuitenkin yhä tutustua muinaisiin vuorenpoimutuksiin ja kallioperän liikuntoihin; esimerkiksi Kehä I:n kallioleikkauksessa erottuu suorastaan huomiotaherättävän selkeä poimu.

Jääkaudetkin ovat jättäneet jälkensä Leppävaaraan. Niistä ovat muistoina mannerjäätikön kovertamat uurteet sileissä kalliopinnoissa, jäätikön raahaamat kookkaat siirtolohkareet sekä jäälauttojen kuljettamat Viipurin rapakivigraniittilohkareet Kaivoskalliolla ja ulkoilureitin varrella. Kehä I:n ja Ruutikadun ylikulkusillan viereisellä kalliolla on jäätiköstä virranneen sulaveden kovertamia pieniä hiidenkirnuja.

Hautoja ja taisteluhautoja

Leppävaaran arkeologisia ja historiallisia kohteita ovat varhaismetallikautiset (1500–500 eKr.) kiviröykkiöhaudat ja hiidenkiukaat urheilupuiston ulkoilureitin varrella, 1600–1800-lukujen rautamalmilouhokset Kaivoskalliolla ja uimahallin takaisella kalliolla sekä ensimmäisen maailmansodan aikaiset venälaisten rakentamat linnoitteet Laturinkalliolla, Vallikalliolla ja Nupukivenkalliolla.

Nupukivenkallion eteläpuolella kulkeva Vanha Turuntie huokuu historiaa. Se on ollut 1300-luvulta lähtien osa Kuninkaantietä, Turun ja Viipurin välistä historiallista kaukoliikennereittiä. Se on tärkein historiallinen maantiemme.

Leppävaarassa tie kulki Vanhaa Turuntietä pitkin keskustan Läkkitorin poikki, nykyisen Kehä I:n alitse Muistopolkua ja Hannu Olavinpojan tietä pitkin Turuntielle. Espoon kaupungilla on projekti, jossa tämä historiallinen maantie merkitään maastoon ympäristötaiteen keinoin. Lisäksi tien ympäristö kunnostetaan, ja sen historiallinen merkitys tuodaan yleisön tietoisuuteen.

Leppävaaran kasvu ja sijainti yhdessä pääkaupunkiseudun liikenteen solmukohdassa aiheuttavat paineita ympäristölle. Luontoa ja kohteita uhkaavat muun muassa Kehä II:n rakennustyöt ja tuleva liikenne, Kehä I:n tunnelointi- ja rakennushanke sekä Lintukallion uumeniin louhittava Helsingin sotilasläänin esikunta.

Esikunta siirretään kallioluolaan, koska se on siellä paremmin turvassa strategiselta iskulta tai muulta uhkalta kuin Helsingin keskustassa. Kädenvääntöä aiheuttaa esikunnan suunniteltu tie. Leppävaara-seura vastustaa puolustusvoimien tiehanketta ja on tehnyt siitä valituksen. Kaavailtu tie kulkisi Lintukallion metsän läpi ulkoilureitin vierestä.

Alueella on yhteensä 13 kohdetta, joista 7 on suojeltu tai ehdotettu suojeltaviksi. Espoon kaupungin ympäristönsuojelulautakunta ja Museovirasto ovat nimenneet monet kohteet paikallisesti tärkeiksi.

Suojelukohteita ovat hiidenkirnut, pronssikautiset haudat, Kaivoskallio, 350-vuotias tammi, linnoitteet, vanhat huvilat sekä Thorstorp ja kestokievari. Alueen rautalouhokset, hiidenkirnut ja Kaivoskallio määritettiin Geologian tutkimuskeskuksen ja ympäristöministeriön tekemässä selvityksessä Uudenmaan kallioperän suojelu- ja opetuskohteiksi.

Kohteet tarjoavat kouluille mahdollisuuden opettaa luonnossa maantietoa, geologiaa, historiaa ja biologiaa. Retkeilyreitin ja sen opastuksen suunnittelussa ovat mukana Helsingin yliopiston Geologian laitos, Espoon kaupungin suunnittelukeskus, Espoon kestävän kehityksen kaupunkifoorumi, Espoon ympäristökeskus, Espoon ympäristönsuojeluyhdistys, Perkkaa-seura ja Leppävaara-seura sekä joukko Leppävaaran koulun opettajia.

Koulutuksen ja retkeilyn lisäksi hankkeella on vielä kaukokatseisempia tavoitteita; jotta Leppävaaran kohteiden kaltaiset paikat säilyisivät jälkipolvillekin, on tärkeää, että paikalliset asukkaat tietävät niistä ja ymmärtävät niiden arvon.

Toni Eerola on leppävaaralainen, Brasiliassa opiskellut geologi ja virallinen portugalin kielen kääntäjä. Hän toimii tutkijana Helsingin yliopiston geologian laitoksella ja tekee väitöskirjaa Mäntsälän geologiasta.

Teksti: Toni Eerola ja Juho Rahkonen
Kuvat: Juho Rahkonen

Leppävaaran kirkko seisoo tukevalla alustalla: pihan kallio on muinaista merenpohjaa, jonka juovat kertovat kivilajien muuttumisesta eli metamorfooseista.