Kepit ja hiihtimet

Neljävuotias tyttäreni on tänä talvena sivakoinut ensimmäiset hiihtometrinsä. Serkuilta saadut sukset ja sauvat olivat kuin uudet – ainakin innostus oli sen mukainen. Olemme vasta sellaisessa harjoitteluvaiheessa, että nurinmeno vain naurattaa ja hangessa makaaminen näyttää olevan yhtä hauskaa kuin itse hiihdon harjoittelu. Harjoittelua vaatii myös käsitteiden muistaminen; suksisauvat ovat kepit tai tikut ja sukset ovat hiihtimet. Aika osuvia ilmauksia, joista kyllä heti selviää, mistä on kyse.
Kielemme sanojen synty onkin ollut pitkä prosessi, jossa osa sanoista on syntynyt spontaanisti kuvaamaan kohdettaan, osa taas on vaatinut pitkää kehittelyä ja monia eri vaihtoehtoja.
Yksi merkittävimmistä sanastomme rikastuttajista ja kehittäjistä oli Elias Lönnrot, jonka syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 200 vuotta. Hän oli innokas kasvitieteen harrastaja ja oman aikansa ekologi. Yhdellätoista runonkeruumatkallaan Lönnrot keräsi myös kasveja sekä niihin liittyvää sanastoa ja lääketieteellistä tietoa. Hänen keksimiään tai käyttöön ottamiaan ovat esimerkiksi sanat hede, rönsy, istukka, terälehti ja verholehti. Lönnrot keräsi myös lintujen kutsumanimiä, joita olikin runsaasti, sillä viralliset nimet eivät vielä olleet vakiintuneet. Esimerkiksi talitiaista on kutsuttu nimillä titi, talijussi, makkaratiainen, pakkastiainen ja talitinkki. Ruisrääkkä taas on ollut kansan suussa ruisrokka, kärsilintu, rääkylintu, ohrarääkkä ja tapinvääntäjä.
Lönnrot taittoi keruutaipaleet jalan, hiihtäen, soutaen tai hevoskyydillä. Matkaa kertyi noin 20 000 kilometriä! 200 vuotta sitten hiihto ei ollut vielä joka pojan tai tytön harrastus, jollaiseksi se yleistyi vasta 1850-luvun vaiheilla. Tarve liikkumiseen hiihtämällä oli tietysti myös toisenlainen kuin tänä päivänä. Sukset olivat todellinen kulkuväline, jolla matka taittui joutuisammin kuin kävellen. Lönnrotin aikana tiedonkulku perustui jutun kerrontaan, ei painettuun tai sähköiseen viestintään. Jos halusi tietää, mitä metsän takana on, sinne oli mentävä, vaikka suksilla. Hiihto avaa edelleen uusia näkökulmia, tosin toisessa mitassa kuin 1800-luvulla. Nykyhiihtäjälle hiihdon merkitys on mielen ja ruumiin virkistyksessä – tai uuden taidon oppimisessa kuten tyttärelläni. Se tarjoaa luontoelämyksiä ja kokemuksia, pääomaa, jota ei saa painetusta eikä sähköisestäkään talitinkin kuvasta tai kuvauksesta.
Nykyisillä tiedon valtateillä ei hiihtämällä pärjäisikään, mutta itse taito on syytä pitää hallussa. Näin maaliskuussa hanget kutsuvat laturetkille. Edessä ovat vielä loistavat kerihanget, jolloin upottava umpihanki saa kovan kannen. Siinä kelpaa kohottaa kuntoa ja ottaa vauhtia kohti uusia retkiä. Jo Lönnrot kuvasi terveellistä
liikuntaa Flora Fennican, ensimmäisen suomenkielisen kasvion (ks. juttu s. 54–55) alkusanoissa: Outoin uusien kasvien etsintömatkat ahoilla, nurmilla, kedoilla, laksoissa, mäillä, vuorilla
ja tuntureilla, soissa, rämeissä ja korpiloissa saattaa myös ruumiille kyllä terveellistä liikuntoa, ettei olekkaan suurta vaaraa ja pelkoa kirjan ääressä koukkuun kasvamisesta.

Teksti: Johanna Mehtola