Tuli ikävä lehmiä

Kävin Ruotsissa toukokuun lopulla. Heti Tukholman ulkopuolella alkoi olla laitumia lehmineen ja lampaineen. Silmiinpistävää oli myös katajaketojen runsaus, samoin laitumia kaunistavat somat metsäsaarekkeet. Turun ja Helsingin välillä, Varsinais-Suomen vilja-aitassa, linja-auton ikkunasta ei näkynyt lehmän lehmää.

Meillä Suomessa maatalousympäristö on muuttunut kovasti siitä, kun maataloutta 1950-luvulla alettiin tehostaa. Lampaat hupenivat olemattomiin, sillä lihaa ja villaa saadaan pilkkahinnalla maailman ääristä, isojen laitumien maista.
Kantturat saivat mennä. 1950- ja 1960-lukujen taitteessa suurin osa tiloista oli vielä karjatiloja, 30 vuotta myöhemmin keskimäärin vain joka viides. Nautaluku putosi samaan aikaan lähes puoleen.

Laidunmaat muutettiin metsiksi ja pelloiksi, joilla kohta heilimöi viljaa ja puski sokerijuurikasta. Jäljelle jääneillä karjatiloilla ryhdyttiin kylvämään nurmea rehuksi, ja lehmiä saatetaan seisottaa parressa vuoden ympäri.

Ruotsissa lehmillä on lain turvaama oikeus päästä kesäisin laitumelle. Meilläkin 90 prosenttia lehmistä sentään laiduntaa, vaikkei pakkoa olekaan. Mutta eivät kaikki laitumella olevat lehmät laidunnurmea syö, eivät kuulemma Ruotsissakaan. Maatalouden tutkimuskeskuksen (MTT) mukaan enää vain 15–18 prosenttia lypsylehmän vuotuisesta ravinnontarpeesta tulee laitumesta. Lehmille siis kannetaan rehut turvan eteen ulkonakin.

Ammujen asiat ovat silti kutakuinkin hyvin, verrattuna vaikkapa Pohjois-Saksaan, jossa tiettävästi vain kolmannes lehmistä pääsee laitumelle. Silti meilläkin laiduntaminen vähenee koko ajan, ja siitä kannetaan huolta MTT:ssäkin; pysyväthän laitumelle pääsevät lehmät terveempinä kuin parressa seisovat kaverinsa. Sitä paitsi laidunlehmät lypsävät paremmin kuin ne, joita ruokitaan ympärivuotisesti säilörehulla.

Luonnonystävälle lehmät ja lampaat ovat erityisen tärkeitä siksi, että ne hoitavat ketoja ja niittyjä. Karjan vähennyttyä maisemat ovat sulkeutuneet. Jokainen maalla kulkenut on varmaankin tuntenut ilon, joka syntyy kun auto tai pyörä tai juna sukeltaa näköalat peittävästä tunnelista peltolakeudelle. Vielä miellyttävämpää on, jos maisemassa on monimuotoisuutta. On niittyjä, ketoja, hakamaita, metsäsaarekkeita… Etäällä näkyy kallionnyppylä ja metsänraja, tuolla välkehtii järvi ja maisemassa on myös elämää: karja tuo mukanaan perhosia ja muita hyönteisiä sekä lintuja.
Missä ovat ennen niin yleiset kiurut, haarapääskyt, räystäspääskyt, kottaraiset, kuovit ja peltopyyt? Entäpä hirvenkellot, kissankellot, kissankäpälät ja keltamatarat tai kultasiipiperhoset?
Lehmän meno on johtanut siihen, että ennen kovin yleisistä niityistä, kedoista ja hakamaista on tullut erityisesti vaalittavia perinnemaisemia. Niitä on jäljellä vain alle 20 000 hehtaaria, Ruotsissa vielä 15-kertainen määrä. Suomen muutoksen rajuutta kuvaa se, että niityistä on jäljellä vain prosentti sadan vuoden takaisesta.

Jäljellä olevia niittyjä ja ketoja pitäisi hoitaa tarmokkaasti ja uusia tehdä kiireesti. Miksi emme käyttäisi työhön lehmiä ja lampaita — alan asiantuntijoita?

Teksti: Alice Karlsson