Luonnosta, kiihkoilematta

Suomalainen rocklyriikka vilisee luontoa. Esimerkiksi kelpaa vaikkapa eturivin rockyhtye Zen Café:
Sinä olet tihkua ilmassa/ ratiseva hiekka saappaissa/ sinä olet syystä ja varmasta/--- sinä olet varjoja puistossa/ pimeällä penkillä kastetta/ sinä olet ihminen muistatko (Zen Café: Ihminen, san. Samuli Putro).

Minä olen paskaa lintujen/ konepellin päällä tiedän sen/ minä olen puita metsässä/ minä olen kantoja tiedätsä (Zen Café: Auto parkissa, san. Samuli Putro).

Luonto kelpaa rocklyyrikolle ainakin siksi, että sen avulla on kätevä siirtää kuulija tiettyyn paikkaan ja tunnelmaan. Kaikki tietävät, millainen on varjoisa puisto tai tihku ilmassa.

Luonto esittäytyy näissä sanoituksissa hiukan samalla tavalla kuin Suomen Luonnossa: tasapainoisesti, kiihkoilematta, syyllistämättä, sellaisena kuin se on. Lintuja, sadetta, metsiä, puunkantoja. Syyllistävät ja messuavat ympäristöjutut ovat joutuneet tekemään tilaa diplomaattisemmalle tavalle kertoa luonnosta ja sen hienouksista.

Ei ihmisille ainakaan joka käänteessä tarvitse sanoa, että olisi paha juttu, jos "tihku ilmassa" olisikin syövyttävää happosadetta, tai että olisi paha juttu, jos konepellillä ei olisi enää lintujen paskaa, koska se tarkoittaisi, ettei olisi lintujakaan. Tai, että olisi paha juttu, jos metsää ei olisi. Moni ymmärtää tämän sanomattakin. Yllättävän moni.

On erilaisia ihmisiä. Jotkut käyvät metsässä retkellä tai lenkillä. Heille olisi henkilökohtainen menetys, jos metsää ei olisi. Toiset eivät koe tarpeelliseksi käydä metsässä. Mikäli iltauutisissa kerrottaisiin viimeisen metsän kaadetun Suomesta, yllättäen myös merkittävä osa näistä jälkimmäisen ryhmän ihmisistä tuntisi olonsa surulliseksi.

Monille ajatus metsässä käymisestä on tärkeä, vaikka he eivät itse siellä käykään. He jopa lukevat Suomen Luontoa. Toisin sanoen myös luonnosta lukeminen ja kuvien katselu voi olla tärkeää, vaikka arkisuhde luontoon olisi hatara.

Luonnon kiihkoton tarjolle asettelu ei sitä paitsi ole lainkaan niin tehoton tapa edistää ympäristön vaalimista kuin radikaalit ympäristönsuojelijat haluavat ajatella. Kun ei vyörytä koko läntisen maailman ongelmavyyhtiä lukijalle yhdessä rysäyksessä, saattaa päästä hänen tajuntansa taakse kertomaan asian jos toisenkin. Sopuisasti.

Kai se on sitä modernia, diplomaattista ympäristöjournalismia.

Teksti: Juha Kauppinen