Elämämme eläimenä

"Se sanoi, että olisiko jo aika ottaa ne kaupasta ostetut makkaranpäät esiin? Minä sanoin, että jestas, olin ihan unohtaa koko asian. Ja se sanoi, että olipas hyvä, että tulin sanoneeksi..."
Näin eräs äitini ystävä kertoi keskustelustaan koiransa Ellin kanssa meidän keittiössä kauan sitten. Me kakarat istuimme jossakin sivummalla ja vaihdoimme merkitseviä katseita: täti ei kai ole ihan viisas.

Kohta olemme valmiita antamaan tietokoneille tietoisuuden, mutta eläimille sen myöntämisessä pihtaillaan.
Tähän vaikuttaa vähintään kaksi seikkaa. Niin kauan kuin ihminen on jotakin muuta kuin eläin, hän voi surutta kohdella eläimiä miten mieli tekee. Toinen seikka on se, että ihmistä inhottaa oma eläimellinen alkuperänsä. Eläimethän ovat tyhmiä ja ihminen taas älykäs.

Ihmisten luulo omasta erinomaisuudestaan on johtanut siihen, että tiedämme edelleen eläinten käyttäytymisestä liian vähän. On ollut helppoa ajatella, että eläimet toimivat vain vaistonsa varassa. Vaisto on perimässä, eikä edellytä tietoisuutta?

Mutta entäpä, jos eläimillä onkin tietoisuus?
Tutkimus on osoittanut, että ihmisapinat, apinat ja muun muassa valaat kommunikoivat, joten ainakin niillä on jonkinlainen tietoisuus. Miekkavalaiden toimiminen yhdessä esimerkiksi kalastaessa antaa tästä hyvän esimerkin (miekkavalaista enemmän sivuilla 4–13). Eläintieteilijä Jussi Viitala ounasteleekin kirjassaan Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen, että nisäkkäillä tietoisuus olisi jopa hyvin tavallinen ominaisuus (ks. esittely s. 50).

Ajatus on epämiellyttävä. Mitä meistä ajattelevat tehopossut, potkitut koirat, vaahtoon ratsastetut hevoset ja parressa pitkästyvät lehmät?

Ja nyt viimeistään tädin mielenterveys on otettava uuteen tarkasteluun. Jospa tietoisuus onkin oman, erityisen aistin välittämä tuntemus, emootio, jonka ymmärtämisessä eivät äänteet olekaan oleellisia?

Ellin ja tädin pitkä yhteiselo oli ehkä johtanut ulkopuolisille käsittämättömään tunneperäiseen kommunikointiin, missä hännänheilutus, katsekontakti ja pään kallistelu olivat tärkeässä asemassa.

Vaikka todisteet eläinten tietoisuudesta ovat hämmentäviä, ihminen pysyy jakkarallaan. Tutkimme eläinten käyttäytymistä toivon mukaan uusista lähtökohdista, mutta tutkijoina ovat edelleen ihmiset, eivät esimerkiksi labradorinnoutajat. Tiedon lisääntymisen toivoisi kuitenkin johtavan (muiden) eläinten hyvään kohteluun ja ihmisten laajempaan vastuuseen luonnosta.

Teksti: Alice Karlsson