Hirviä, kuvia Kymenlaaksosta

Herätys aamulla klo 4.00 ja matkaan. Jos mielii luonnossa jotakin nähdä, on oltava nopea. Matka Kouvolan keskustasta Valkealan sydänmaille ottaa aikansa ja auringonnousu lähestyy.
Ajamme luontokuvaaja Asko Hämäläisen kanssa metsäteitä. Keväiset hangenrippeet jyrskähtelevät renkaissa, vastaantulijoita ei ole, taloissa nukutaan vielä.
Yhtäkkiä tiellä seistä tököttää ukkometso. Pysähdymme ja veivaamme ikkunan auki. Metso hypähtää penkalle, mutta jää siihen pyrstö pystyssä kekkaloimaan. Eipä ole ukolla kanoja ympärillään, soidinpaikkakin on vähän niin ja näin, nuorta taimikkoa. Liekö turhaumaa, mutta se uhkailee isoa autoa kerta kerran jälkeen. Kun lähdemme eteenpäin hissukseen, metso juoksee perässä villavat jalat viuhuen.
Hirvimailla maisema aukeaa ankeana. Luonnonihailija(ttare)lle se väkisinkin on synkkä paikka. Silmänkantamattomiin pusikkoa ja kituliaita taimia, isoja paljaita kiviä ja muutama kallellaan oleva koivu.
Hirville tienoot näyttävät kelpaavan. Niin monet sorkat tallaavat näitä talvilaitumia, että metsänomistajat ovat raivoissaan. Turhaan he hirviä taimikoidensa tuhoista haukkuvat. Hedelmällisempää olisi jättää myllätyille maille reilusti pihlajia, pajuja ja katajia, joita hirvet syövät paljon mieluummin kuin mäntyjä ja koivuja.
Kalliopahdoista ja kumpuilevasta maastosta voi päätellä, miten hieno paikka tämä on ollut silloin, kun maata verhosi metsän peitto. Eipä ole ukkometson tarvinnut autoille uhitella. Lajikumppaneita on varmasti löytynyt vakiintuneilta soidinpaikoilta. Uskon, että hirvetkin ovat noihin aikoihin liikkuneet laajemmilla alueilla verottaen tasapuolisesti maan antimia.
Jotakin menneestä täällä vielä on: hiljaisuus. Korvat tekevät kovasti työtä tavoittaakseen tien tai tehtaan jymyn. Ei kuulu mitään. Hyvin kaukaa, järveltä päin, alkaa kantautua vaimea teerien pulputus.

Kymenlaaksossa on eletty puunjalostusteollisuuden ehdoilla. Hämäläisen asuinpaikkaa Anjalankoskeakaan ei edes olisi ilman kahta massiivista tehdasta. Suuri osa kaupunkilaisista saa edelleen tavalla tai toisella toimeentulonsa puunjalostuksesta.
Puunnälkä näkyy metsissä, joita ei enää ole. Näillä main metsissä samoilusta on turha puhua. Siksi kymenlaaksolaiset ansaitsevat palan oikeata ja ehjää luontoa, jonne voivat kadota, kun tehtaan pauke ja puuttomat taipaleet alkavat ahdistaa. Sellainen on Valkealan ja Mäntyharjun kuntien alueella oleva Repovesi, josta nyt, 25 vuoden väännön jälkeen, ollaan perustamassa kansallispuistoa.

Repoveden kansallispuisto on hieno voitto, josta kunnia kuuluu muun muassa Suomen luonnonsuojeluliiton Kymenlaakson piirille ja sen kouvolalai-
selle puheenjohtajalle Lassi Kujalalle. Hän on tehnyt vuosikausia hartiavoimin töitä Repoveden puolesta.
Kujala on, kuten Hämäläinenkin, paperitehtaan duunari. Sitä kautta hän tulee ikään kuin luonnostaan kymenlaaksolaisten edustajaksi Repovesi-asiassa. Puusta elävät ihmisetkin ovat huomanneet, ettei ihan joka runkoa pidä rahdata sellukattilaan. Metsiä on jätettävä myös pystyyn, mielenterveyden ja voimien lähteeksi.

Teksti: Alice Karlsson