Myrskyn merkit

Valvoin ja kuuntelin Suomenlahden rannikolla myrskytuulen ujellusta, mylvintää ja murinaa Raafaelin päivän vaihtuessa Sennin päiväksi. Vanhan talon rakenteet kestivät, mutta puita ja sähkötolppia kaatui ja katkeili. Puhelin mykistyi ja sähköt olivat poikki runsaan vuorokauden.
Tuo joulunalusmyrskyhän oli vasta pientä alkusoittoa vuodenvaihteen katastrofeille. Pian vyöryivät päällemme tsunami ja pohjoisten merien tammikuiset myrskyt.
Ihmisen toimilla ei ollut vaikutusta maanjäristyksen ja hyökyaallon syntyyn Intian valtamerellä, mutta katastrofi sai monet ajattelemaan ihmisen aiheuttamia ympäristöongelmia. Tsunaminkin tuhot olivat suurimmat siellä, missä suojaavat rantametsät oli kaadettu ja rannat rakennettu tiiviisti.

Tammikuiset myrskyt, tulvat ja lämpimät säät täällä Pohjolassa taas tukevat vääjäämättä selvityksiä ilmaston muuttumisesta. Se on nopeinta arktisilla alueilla. Esimerkin kertoo Markku Lappalainen tämän lehden sivulla 7: "Yksitoista vuotta aikaisemmin harmaana näyttäytynyt jäätikkö oli muuttunut lopullisesti suureksi sepelikentäksi. Elämäni ensimmäisen jääkarhun tausta oli kuollut pois."
Jääkarhun painajainen on monen muunkin eliölajin, esimerkiksi jäälle lumi- ja jääpesän rakentavan ja jäällä synnyttävän itämerennorpan, painajainen: Itämeren jääpeite pysyy yhä lyhyemmän ajan yhä pienemmällä alueella.

Ehtiikö ihminen sopeutua? Hyvinvointimme on rakentunut kovin haavoittuvan tekniikan varaan. Vuorokauden mittaisen sähkökatkon aikaan lämmitin polttamalla puita pönttöuuneissa ja valmistin ruokaa puuhellalla. Kynttilänvalossa kaulitut piparkakut paistuivat hellanuunissa. Ei mitään hätää. Toisin oli niillä, joiden lämmitys, ruuanlaitto ja vesihuoltokin olivat sähkön varassa. Ja niillä, joiden asuntoihin tulvi vesi ja jotka joutuivat viikoiksi evakkoon.
Vuosi on alkanut ennätyksellisen sateisena ja leutona. Olen kävellyt hiihtoreittiäni lenkkitossuissa mustaa maata tuijottaen — eteläisen Suomen "kaamos" jatkuu. Tähänkö on tottuminen?

Teksti: Ritva Kupari