Mitä maksaa kovuus?

Paperipamput valumassa neuvotteluihin, hikiset naamat vissypullorivien keskellä ja myöhemmin antamassa ärtyneitä lausuntojaan. Tätä nähtiin taas toukokuussa.
Millaisia ihmisiä pamppujen sisällä asuu? Kovuus. Se tulee ensiksi mieleen, olipa kyseessä ay-pamppu, työnantajapamppu, teollisuusjohtaja tai pankinjohtaja. Kova mies (siis nimenomaan mies) himoitulla paikalla, mutta ansaitusti, neuvottelee vaikka kivestä vettä.
Miten pampuksi päädytään? Vaaditaan sopivaa urakehitystä, karismaa ja tuuriakin: pitää saada SE tilaisuus. Vaaditaan kovuutta, kykyä laittaa omat periaatteet ja tunteet visusti piiloon. Ne ovat heikkoutta.
Sitten pamppu jää eläkkeelle. Hän antaa laajan haastattelun kesämökiltään, flanellipaidassa, keinutuolissa leppoisana. Ihmisyys pinnassa, pehmeitä asioita sanottavanaan. Ihmiset päivittelevät.

Tuttuni kävi kylässä. Metsänomistaja seitsemissäkymmenissä. Ei mitenkään äärimmäisen oikeistolainen, mutta kokoomukselle on ääni napsahtanut kaikissa käänteissä. Olemme yleensä välttäneet tiettyjä aiheita keskusteluissamme, sovun vuoksi.
Keskustelu polveili. Yhtäkkiä mies katsoi silmiin ja sanoi: "On se tuo kehitysmaiden riistäminen vaan melkoista touhua." Höristin korviani. Jatkoa seurasi: "Panee ajattelemaan, mitä inhimillistä on kapitalismissa kaiken kaikkiaan." Nielaisin. En sanonut mitään. Mies katsoi ikkunasta ulos. En tiedä kuvittelinko, mutta vaistosin miehestä harmia, katumusta, joka sanoi: "Miksen ole tajunnut tätä aiemmin?" Olo oli hauras, molemmilla.
Moni mies elää tietyt vuodet elämästään kovalla höyryllä. Elämä on pelkkää pokkaa. Kunhan sen pitää mielessä, neuvottelee vaikka kivestä vettä. Äijien kanssa saunaillassa röhötellessä on mahtavaa tuntea yhteenkuuluvuutta: tämä sukupolvi muuten johtaa maata, tajuatteko karjut?
Sitten mies muuttuu. Elämän kauneus iskee läpi, vahvuus on heikkoutta, oman heikkouden myöntäminen vahvuutta.
Pampulle tämä merkitsee huikeaa perspektiivin laajenemista. Ei enää ole pakko kantaa taakkaa ja ajatella mikä on kannattavinta, missä lepää raha. Ympäröivä luontokin tuntuu yhtäkkiä olevan lähellä. Pehmeys löytyy ja sitä tuntuu hyvältä totella. Voiko silloin kokea katumusta? Olisiko elämässä ollut muitakin arvoja kuin kovuus. Ne, jotka hautasin ja joista olin hiljaa. Kannattiko se? Kuka muistaa sadan vuoden päästä, että minä, pamppu, uhrasin itseni, omat tunteeni ja periaatteeni, jotta kapitalismi voittaisi? Mitä minä olen mennyt tekemään?
Vai onko valta kuitenkin kaikkien uhrausten väärti? Ahnas vallanhimo, meidän jokaisen taakka, sen suloinen täyttyminen?
Entä jos oman heikkoutensa myöntäminen, pieni ja hento ote elämään, tuntuu kaikkein parhaalta, kun on ensin ollut kova ja vahva? Pelottava ajatus.

Teksti: Juha Kauppinen