Kesällä kaipaa maalle

Suomen kesä on kukkeimmillaan. Suuri osa kansasta kirmaa lomalaitumilleen nauttimaan heinäkuun hehkuvista helteistä. Välillä moiset suunnitelmat kylläkin vesittyvät, mutta minkä kesä kastelee, sen se myös kuivaa — ja joskus jopa linkoaa, niin kuin trombit tekivät kesällä 1999 Kaakkois-Suomessa. Onni yksillä, kesäpaikka miltei kaikilla. Ja yleensä se on maalla.

Yhä useammat suomalaiset asuvat kaupungeissa, erityisesti etelän suurissa kasvukeskuksissa. Muuttotilastot ovat jo pitkään näyttäneet miinusta Itä- ja Pohjois-Suomelle sekä Pohjanmaalle ja jopa useille Uudenmaan kunnille. Moni maanviljelijä on joutunut lyömään hanskat naulaan ja naulat lautoihin ikkunoiden eteen. Samaan aikaan muutamassa kaupungissamme rakennetaan kiivaasti modernin tekniikan tuotantolaitoksia. Nuoria tietotekniikan osaajia imuroidaan töihin kesken koulutuksen, ja ulkomaista työvoimaakin jo tähyillään pätevän porukan puutteessa.
Yhteiskunnan kaupunkilaistuminen näkyy myös politiikassa. Muun muassa viime presidentinvaalit osoittivat, että maaseutu–kaupunki-vastakkaisuus on noussut äänestyskäyttäytymisessä määräävämmäksi tekijäksi kuin perinteinen jako oikeistoon ja vasemmistoon. Monet perusporvareina tunnetut kaupunki-intoilijat liputtivat näkyvästi sosiaalidemokraatin puolesta, koska vastassa oli maakuntien valtapuolueen keskustan ehdokas.

Luonnonsuojelijoilla on usein kaupunkilainen leima, vaikka heitä on paljon maaseudullakin. Joskus urbaanius saattaa haitata suojelutyötä. Esimerkiksi Natura-valmisteluissa tehtiin se virhe, ettei ymmärretty maaseudun keskustelukulttuuria; asioita valmisteltiin salamyhkäisesti, ja maanomistajat kokivat omistusoikeuttaan loukatun. Toisaalta nykyään monet metsänomistajat ovat itsekin kaupunkilaisia, jotka hädin tuskin tietävät, missä pitäjässä heidän hehtaarinsa humisevat.


Maaseutu ja sen ihmiset eivät ole ehtineet mukautua 1990-luvulla alkaneisiin rajuihin muutoksiin. Kaupunki-Suomi näyttää sopeutuneen tietotekniikan aikaan, mutta vain ulkoisesti. Sähköisen viestinnän uusimmat riemuvoitot eivät sittenkään riitä elämän sisällöksi. Ihmisillä on tarve kokea jotain aitoa, jotain joka pysyy vaikka maailma muuten muuttuu. Leijonanosalle kansasta tuo aitous on lähempänä heinittynyttä liiterin kulmaa kuin bittejä betonitalossa.

Ympärivuotinen maaseudulla asuminen ja elannon saaminen maasta vaatii toki kovaa työtä, eikä kaikista nykysuomalaisista olisi siihen. Silti urbanisoitunutkin ihminen jotenkin kadehtii maalla asuvien rauhallista, puhdasta elämänpiiriä. Ehkäpä sen vuoksi monen unelma on hankkia vanha maalaistalo ja kunnostaa se itselleen kodiksi. Aika moni on tuon unelman jo toteuttanutkin.
Jotain perimmäisestä kansallistunteesta kertoo myös se, että Kivenpyörittäjän kylän ja Onnen maan kaltaiset, suomalaista maaseutua kuvaavat kirjat ja elokuvat ovat saavuttaneet kansan syvien rivien suosion. Kesällä mainoksissakin vilisee viljapeltoja, heinäseipäitä ja liplattavia järvenselkiä.

Kenties haemme maaseudulta yhteyttä johonkin, mitä emme halua unohtaa. Esimerkiksi käy vaikkapa helsinkiläisessä kerrostalolähiössä asuva viisikymppinen tuttavani. Kiireinen, stressaavakin elämäntyyli ja työ teknisen alan johtoportaassa antoivat ensin tästä valkokaulustyöläisestä jokseenkin kylmän vaikutelman. Luulin pitkään, että se on hänen todellinen minänsä.

Kun kerran kävin tuon tuttavani kesämökillä, joka sijaitsee hänen lapsuudenmaisemissaan Lohjalla, näin aivan erilaisen ihmisen. Hän kuokki kaikessa rauhassa kasvimaataan, pilkkoi puita, viritteli katiskaa ja esitteli tohkeissaan pientä mehiläistarhaansa. Joka kesä hänen lomaviikkonsa vierähtävät mökillä tällaisten maanläheisten askareiden parissa. Hän löytää maalta itsensä.

Teksti: Juho Rahkonen