Luonto on parasta huumetta

"Tää on kova", sanoo ornitologiystäväni. Olemme Jurmossa Saaristomerellä aivan lähellä neljää tunturikiurua. Jäykistymme paikallemme ja vaikenemme, mutta linnut ponkaisevat lentoon ja häviävät näköpiiristämme.
Orni on kuitenkin saanut pinnansa.

Tunteet vellovat luonnon keskellä; yksinkertaisissa oloissa moni turha asia karsiutuu, moni tärkeä kirkastuu. Koska Orni on iso mies, hän kantaa lintuasemalle puut ja veden. Minulla on aikaa äimistellä taivaanrantaa, vaakasuoraan lentävää lunta ja käsittämättömän vaatimatonta puukirkkoa.
Minua itkettää illalla. Tunnen olevani kaukana kaikista läheisistäni. Tähtitaivaskin on niin kirkas ja matalalla, että olen kuin vieraalla planeetalla.
Aamulla kyyneleet ovat kuivuneet. Kun menemme ulos, päälläni on sinistä, vanhaa ja lainattua. Olen Jurmon morsian. Olemme tosin tunteneet vain vähän aikaa, mutta olen varma itsestäni. Se on rakkautta ensi silmäyksellä.
Luonto herättää voimakkaita tunteita, kutsuu jostakin kaukaa sekä surua että iloa. Lopulta se vapauttaa, lohduttaa ja vahvistaa.

Tuuli piiskaa suojatonta saarta, ja yli lentävät varikset kieppuvat riepunukkeina ilmassa. Minun tulee niitä sääli, mutta Orni katsoo taivaalle ja sanoo: "Viisi varista." Sitten hän kaivaa taskustaan muistikirjan ja raapustaa sinne Cor nix 5, se on ornien koodikieltä, joka pohjautuu latinaan ja kreikkaan, varishan on Corvus corone cornix.
Kirjaan tulee vielä paljon merkintöjä. Yli seitsemän tuntia retkeiltyämme meillä on koossa peräti 29 lintulajia! Se on oikein hyvin Suomen talvessa.

Kahden Jurmossa vietetyn vuorokauden jälkeen kiipeän rättiväsyneenä yhteysalukseen, joka lähtee kolistelemaan jäissä kohti mannerta. Heilutan vimmatusti, mutta Orni menee määrätietoisesti särkkää pitkin kohti sulaa. Hän tarkistaa, onko eilen nähty uivelo vielä paikalla.

Teksti: Alice Karlsson