Jälkikirjoitus: Mikä on realismia?

Kaverini on lähdössä Prahaan tuulettumaan. "Jos Praha nyt vielä on olemassa", hän tokaisi hirtehisesti. Niinpä niin. On taas mukava työskennellä "tällä alalla": Öljyä lirahtelee Suomenlahteen, tankkerit törmäilevät rantakivikkoon, Askolaan halutaan perustaa uraanikaivos ja lisäksi vielä Eurooppa tulvii. Ilmastonmuutos jyllää. Tulvat Budapestissa ja Prahassa pahenevat vuosi vuodelta.
Ystäväni kommentti tuo kirkkaasti mieleen seikan, josta kumma kyllä joutuu yhä änkkäämään luonnonsuojelun vastustajien kanssa: luonnon- ja ympäristönsuojelu ovat myös ihmisensuojelua. Niillä on suora vaikutus ihmisen onneen.

Luonto on paitsi äitimme, myös vaativa lapsemme. Jos hylkäämme sen, voimme olla varmoja, että se vielä jonain päivänä palaa kolkuttamaan ovellemme, vaatimaan saataviaan korkoineen takaisin. Kuulostaa kamalalta taakalta, mutta ei se sitä oikeasti ole. Luonnon hoivaamisessa on puolensa, vähän kuin lasten kanssa elelyssä.
Kun kaksivuotias työntää kätensä vaippaan ja piirtelee ruskeita taideteoksia seinille, mielessä liikkuu painokelvottomia ajatuksia. Kun sama kaksivuotias ojentaa pullean etusormensa ja sanoo "isä", viha kirjaimellisesti sulaa pois. Tunnen isänä valtavaa hoivaamisviettiä lapsiani kohtaan, vaikka en osaakaan tarkkaan selittää, mistä se johtuu.
Ajatus siitä, että luontoa on jatkuvasti hoivattava ja puolustettava, on toisinaan raskas. Mutta kun kevään ensimmäinen nokkosperhonen lepattelee näkyville, koivuihin tulevat hiirenkorvat, naurulokit ilmestyvät jäänreunaan mesomaan… ajatus taakasta siirtyy taka-alalle, näkymättömiin, kuulumattomiin.
Luonto ja lapsi vaativat työnsä, mutta jo pelkkä niiden olemassaolo aiheuttaa itselle suunnattoman hyvän ja rauhallisen tunteen. Ne ovat asioita, joista on mukava olla vastuussa.

Yhteiskunnassamme vallitseva realismi on raha. Ympäristönsuojelun nimissä tehtyjä olojen parannuksia halutaan vältellä, koska ne aiheuttavat kustannuksia. Se osoittaa, että raha on yhä vahvempaa realismia kuin luonto. Talousihmisiä pidetään realistisina järki-ihmisinä, luontoihmisiä taas idealistisina tunneihmisinä.
Tämä outo jako ei lakkaa ihmetyttämästä. Mitä me teemme rahalla, jos meillä ei ole luontoa? Eikö puhdas luonto ja ympäristö, niiden olemassaolon turvaaminen, ole juuri elintärkeintä realismia?
Kaiken järjen mukaan näin pitäisi olla.
Ja siihen suuntaan ollaan menossa. Meidän on pakko olla. Vaikka
mediassa toistaiseksi rehottaakin suurimmaksi osaksi aivan muunlainen realismikäsitys.

Teksti: Juha Kauppinen