Karhujahtiin

Kävyistä, kivistä ja oksista on juuri valmistumassa hieno kaupunki, kun joku lapsista keksii, että leikitäänkin karhujahtia. Innokas joukko rynnistää kohti läheistä peltoa karahkat käsissään. Pojat karjuvat ja tytöt juoksevat kilpaa kohti ”karhua”, pellon keskellä rojottavaa kivikasaa.
Viisivuotias poikani tulee itkua tihrustaen luokseni. ”No nyt ne lähti karhujahtiin. Eihän karhujahtiin voi mennä. Karhuhan on luontoa!” Tunnen myötätuntoa pienen ihmisen hätää kohtaan, liikutustakin. Selitän, että me ihmiset ajattelemme luonnosta eri tavalla. Jonkun mielestä on hienoa lähteä karhujahtiin, jonkun toisen mielestä siinä ei ole mitään hienoa. Sitä paitsi sehän on vain leikkiä.
Luontevasti keskustelu siirtyy ”ötököihin”, joita poikani intohimoisesti tutkii. Pihassamme ei ole sulaan aikaan yhtäkään kiveä jätetty kääntämättä, kun niiden alta on etsitty milloin koppakuoriaisia, hämähäkkejä tai muurahaisia. Löytämänsä eläimet hän laittaa hyönteislaatikkoon ja tarkkailee niitä lasin takaa. Kun hän arvelee, että ”koppiksella on varmasti jo nälkä”, pääsee se takaisin luontoon. Ötökkäinnostuskin alkoi epäilyttää poikaani. ”Onko ihan tyhmää tutkia ötököitä?” Ei tietenkään, miten niin? No kun joku poika oli sanonut, että se on ihan tyhmää.

Omien ajatusten ja toimintatapojen peilaaminen ympäristöön alkaa jo hyvin pienenä. Omat kiinnostuksen kohteet ja myös vanhempien antamat mallit törmäävät lasten maailmassa aluksi kavereiden mielipiteisiin ja malleihin. Kaikkien mielipiteitä pitäisi kuitenkin oppia kunnioittamaan.
Miten viattomia pieniä taimia meillä onkaan käsissämme. Heidän koulimisensa kohti aikuisuutta, kohti vahvaa vartta ja tukevia oksia, on pitkä ja siihen mahtuu varmasti myös hallaöitä. Sekin on muistettava, ettei aina voi olla pakkasharsot valmiina suojaamassa omaansa, eikä ole tarviskaan. Eihän meistä muuten tulisi kokonaisia, inhimillisiä yksilöitä. Mutta jos jotain saisin toivoa, niin toivoisin, että pojallani säilyisi palava kiinnostus luontoon ja kunnioitus eläimiä kohtaan. Ei kai se ole paljon toivottu?

Olen ilolla seurannut lasteni kiinnostusta luontoon. En tuputa enkä järjestele hienoja luontokohtauksia. Retket, lajien tunnistukset, eläinten kunnioittaminen ja luonnon hienouden ymmärtäminen eivät ole tavoitteita, ne kuuluvat arkisiin luontokokemuksiin. Mielestäni on tärkeää, että jo lapsena opitaan olemaan sinut luonnon kanssa.
Sammakko ei sentään päässyt poikani huoneeseen yöksi. Sitä vapautettua sammakkoa hän etsi pihamaaltamme viikon ajan.

Teksti: Johanna Mehtola