Elämää tuntureilla

Kesä ilman lapinretkeä jäisi jotenkin vajavaiseksi. Reilun kymmenen viime vuoden aikana olen kuljeskellut Utsjoen Paistuntureiden alueella ainakin kerran kesässä, parhaina vuosina jopa kolmesti.

Tunturi-Lapissa viehättää sama kuin meren äärellä: näkymiä riittää kauas taivaanrantaan, sinne missä tunturit muuttuvat sinisiksi. Etäällä siintää Utsjoen korkein kohta Kuivi. Nykyisin se kulkee nimellä Guivi. Paikannimiä on viime vuosina muutettu kartoissa saamenkielellisesti oikeammiksi. Nimistössä säilyy vahvan saamelaisalueen historiaa.

Elämä Lapissakin on muuttunut perin pohjin. Samuli Paulaharjun 1900-luvun alkupuoliskon kirjoissa puhutaan lapinkentistä, jotka olivat lappalaisten pysyviä asuinpaikkoja pihamaineen tai kalastuksen tukikohtia, kalakenttiä.

Nykyäänkin kentillä on Lapissa suuri merkitys. Merkitys vain on toinen: poromiehet hoitavat asioitaan luontevasti kännyköillä, ja usein huolena on se näkyykö kenttää. Yleensä se löytyy, kun kiipeää laaksosta vähän ylemmäs tunturiin. Uuden ja vanhan hieno yhdistelmä on, että kännykkää kantavalla poromiehellä voi talvella olla heinät kengissä.

Retkeilijälle riitti ennen teltanpaikaksi tasainen, kuiva kenttä. Nyt moni katsastaa vielä, saisiko sellaisen kohdan, jossa myös kännykälle olisi kenttää. Autiotupien erämaapuhelimet ovat kadonneet, ja nyt moni kantaa puhelinta mukanaan.

Kotkiakin Paistuntureiden seudulla näkyy monella retkellä. Uusi kotkavahinkojen reviiripohjainen korvausjärjestelmä on hyvä asia, ja saamani tiedon mukaan ainakin Paistuntureilla ollaan siihen nyt tyytyväisiä. Vielä vuosi sitten korvausjärjestelmä kismitti poromiehiä, koska kotkien pyytämien poronvasojen määrä arvioitiin siinä heidän mukaansa liian pieneksi.

Tuntemani poromies totesi merkitsevästi, että kotkathan kuolevat nälkään, jos ne tilastojen mukaan saavat saaliiksi vain noin vähän vasoja. Asia hoitui onneksi poromiehiä tyydyttävälle mallille, ja kun viimeksi asiaa kyselin, minulle vakuutettiin, ettei enää ole pelkoa kotkien nääntymisestä nälkään. Nyt ne saavat sopivasti vasoja.

Poromiesten elinkeinoon on tullut uusi lisä: he tuottavat biodiversiteettiä, kun verovaroista maksetaan korvauksia kotkien nappaamista vasoista. Hyvä näin. En tiedä miltä poromiehistä tuntuu, kun he näkevät kotkan lähtevän vasanraadolta. Minusta se tuntuu hyvältä, sillä kotka on suomalaisen luonnon komeimpia ilmestyksiä ja kotkankin on saatava syödäkseen.

Porot ja kotkat mahtuvat samoille palkisille. Poromiesten ja luonnonsuojelijoiden kannattaa pysyä väleissä; meillä on paljon yhteistä puolustettavaa. Vähät erimielisyydet muun muassa petoasioissa pitäisi pystyä yhdessä hoitamaan kuntoon.

Pohjoisin Lappi on ankara ympäristö. Metsäiset jokilaaksot ovat eteen työntyviä eteläisiä lonkeroita, joissa on ympäristöään lempeämpi pienilmasto. Vastakohdista kertoo sekin, että samana päivänä voi nähdä keräkurmitsan, pulmusen ja kiirunan ylhäällä paljakalla, ja sitten alas tullessa punatulkku viheltelee suojaisessa, komeita mäntyjä kasvavassa jokivarressa, ja päätteeksi Tenon rantapensaikossa lurittelee lehtokerttu.

Lapissa on joskus kutsuttu etelän retkeläisiä tyhjän kulkijoiksi. Itse palaan kotiin joka kerran rentoutuneena, hienojen elämysten rikastuttamana. Pari viikkoa hiljaisuudessa, vain tunturin tuulia ja kapustarinnan viheltelyä kuunnellen tekee ihmeitä. Edes hyttysten armeijat eivät sitä iloa pysty riistämään. Ja pahimman piinan hetkinä voi aina lohduttautua sillä, että ainakin pikkulintujen poikasille riittää ravintoa.

Teksti: Jorma Laurila