Mielipiteeni tänään

Yliopiston evoluutioekologian huippuyksikön esitteessä luki kannessa: ”Science is a fact, not an opinion.” Tiede on fakta, ei mielipide.Tämä pollea lausahdus tuli mieleeni haastatellessani tähän numeroon planeettatutkija Ari-Matti Harria, joka on alansa huippuja. Halusin kuulla hänen vaikutelmansa aurinkokuntamme ulkopuolisesta planeettalöydöksestä, joka on mullistava. ”Kyseessä on kerta kaikkiaan liian iso planeetta liian lähellä keskustähteään.” Löydetty planeetta saattaa lopulta muuttaa teoriaa koko aurinkokuntamme synnystä.

Vastaavanlaisia esimerkkejä löytyy kaikilta tieteenaloilta: tämän päivän huippututkimus voi jo huomenna olla nolostuttava vitsi. Onko tiede vain hutera korttitalo? Ties kuinka monta tuhatta artikkelia on taottu tuohonkin planeettojen syntyteoriaan nojaten. Siihen, joka nyt on kyseenalaistettu. Jos teoria todetaan vääräksi, miten käy siihen nojaaville tutkimuksille, kenties joidenkin tutkijoiden koko elämäntyölle? Mitä tapahtuu korttitalolle, josta poistetaan yksi kortti?

Aina tulee nuoria huimapäitä, jotka kyseenalaistavat kaiken. Se on vankkumaton luonnonlaki jos mikä. Hypoteesit revitään auki, auktoriteetteja kohtaan hyökätään. Teoriat nurin. Mitä merkittävämpi teoria, sen parempi, koska sitä suuremman sulan tutkija saa hattuunsa. Näin sen kuuluu mennä. En minä siitä marmata. Mistä sitten?

Vastaus on oikeastaan lattea itsestäänselvyys: kuinka ärsyttävää onkaan ylimielisyys ja liiallinen itsevarmuus. Se, kun ihminen velloo omassa tyytyväisyyden liemessään, tutkija, joka luulee tiedettä faktaksi, ihminen joka ammatikseen kyseenalaistaa, mutta ei pysty tekemään sitä edes suhteessaan omaan tieteenalaansa. Tähän törmää usein.

Erityisesti ärsyttää, kun vanhempi ja viisaampi ihminen ei suostu näkemään totuutta kaiken epävarmuudesta, ailahtelevaisuudesta. Tai ehkä hän on sen jo nähnyt, ja yksinkertaisesti päättänyt siirtää mielestään? Siirtyä eteenpäin, uusiin kabinetteihin, uusia drinkkejä kohottamaan. Koska yhtä varmaa kuin epävarmuus on se, että aina jossain kohoavat maljat meidän ainutlaatuisuudellemme, olinpa mukana tai en. Miksi en vain olisi mukana?

Kyynikko en nimittäin haluaisi olla. Mieleeni tulevat sanat, joita A.W. Yrjänä laulaa yhtyeensä CMX:n Sielunvihollinen-kappaleessa: ”Ei ole turhia päiviä / tai jos on / on koko elämä niin turhaa / ettei sitä siedä ajatella tänään.” On oltava muitakin vastauksia kuin nihilistinen ajatus kaiken epävarmuudesta.

Huomaan, että taidan minäkin olla vain ristiretkellä omaa entistä auktoriteettiani, tuota opinahjoa, kohtaan. Haluan pikkiriikkisen muuttaa mietelauselmaa, josta aloitin tämän tekstin. Uusi versio kuuluu näin: Tiede ei ole fakta, vaan mielipide. Ja niin on kaikki muukin. Mielipiteitä jotka menevät ja tulevat. Jalanjälkiä, jotka illalla ovat hiekassa, mutta katoavat yön aikana. Pystyykö tutkija pitämään tuollaista ohjenuoranaan? Tai ylipäänsä kukaan? Pystynkö minä? Vai onko mielenrauhan saavuttaakseen pakko lopulta tilkitä epävarmuuden reiät uskolla johonkin, jumalaan tai tieteeseen tai mihin tahansa?

Teksti: Juha Kauppinen