Ahneutta vai kohtuutta metsiin

Jokin aika sitten kuollut kirjailija Paavo Rintala sanoi kerran jotain sellaista, josta olen ollut löytävinäni avaimen moneen julkisuudessa käytyyn keskusteluun. Puhe oli kohtuudesta, jonka kirjailija asetti paikalleen suunnilleen näillä sanoin: ”Kohtuus on kaunista, eikä mikään muu sitä olekaan.”
Eikö määritelmä tunnukin tavoittavan jotain hyvin olennaista suomalaisesta ajatusmaailmasta? Juuri kohtuuden kautta hahmotamme suhtautumista esimerkiksi luontoon ja sen käyttöön. On esimerkiksi kohtuutonta, jos kaikki metsät suojellaan, ja yhtä kohtuutonta, jos ne nähdään vain talouden kautta.
Nyt metsissämme tuntuu vallitsevan jälkimmäinen tilanne. Suomen Metsäyhdistyksen elokuussa julkistetun mielipidetutkimuksen mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta on sitä mieltä, että metsätalous uhkaa luontoa. Asenne kummunnee usein omasta kokemuksesta. Kuluneena kesänäkin moni huomasi menettäneensä lähimetsänsä — hakkuut ovat käyneet jo pitkään kiivaina.
Jokainen monitoimikoneen ulvahdus tekee Suomesta hiukan entistä vähämetsäisemmän maan — hakkuuthan kohdistuvat nimenomaan oikeisiin täysikasvuisiin metsiin. Niitä taas on vain viidennes Suomen metsäpinta-alasta. Juuri rajujen hakkuiden takia olemme Albanian, Kreikan, Makedonian, Kyproksen, Espanjan, Portugalin, Norjan ja Islannin ohella ainoa eurooppalainen maa, jossa on keskimäärin alle sata puukuutiota hehtaarilla. Monet entiset ”metsänsä hävittäneet maat” ovat nykyisin Suomea metsäisempiä.

Surullisinta kiihtyvissä hakkuissa on, ettei mikään estä Etelä-Suomessa ja monin paikoin pohjoisessakaan arvometsiä joutumasta kaadetuiksi. Metsälaista ei ole valitettavasti suojaksi luonnolle, koska viimeistään nyt toteutusvaiheessa se on pahoin vesittynyt. Lakia laadittiin siinä uskossa, että joka sadas metsähehtaari saisi suojan niin sanottuina avainbiotooppeina. Uusimman tiedon mukaan lakia sovelletaankin niin, että vain 0,15 prosenttia metsämaasta on rajautumassa avainbiotoopeiksi. Kaiken lisäksi tieto avainbiotooppien sijainnista on tarkasti varjeltu salaisuus.
Suojelualuejärjestelmä ei ole kunnossa. Etelä-Suomessa talouskäyttöön on varattu nyt lähes 99 prosenttia metsämaasta eli talouden ylivalta on likimain absoluuttinen. Vaikka epäsuhta on kaikkien tiedossa, Etelä-Suomen metsänsuojeluhankkeelle ei saatu kunnollista aloitusta, kun Kansallinen metsäohjelma hyväksyttiin viime vuonna. Hanke on jatkovalmistelussa, jota hakkuista hyötyvät tahot yrittävät pitkittää. Samaan aikaan hakkuita pyritään varta vasten kohdistamaan luonnonarvoiltaan rikkaimpiin metsiimme.
”Suojelijat tähyävät yli-ikäisiä tukkimetsiä sekä reheviä korpimetsiä... myös hoitamattomina rehottavat, laajahkot nuoret metsäkuviot saattavat seuraavalla suojelukierroksella kiinnostaa”, valisti Metsälehti lukijoitaan kesällä toimittaja Mikko Riikilän kynällä ja kehotti: ”...ikäkuluihin tukkimetsiin pannaan ponsse [hakkuukone] peuhaamaan, vettymään päin olevat, aikanaan kuivatut rehevät suot kunnostusojitetaan...”

Näyttäisi siltä, että on kiire hakea kohtuutta metsien talouskäytön ja suojelun välille. Metsälakia on muutettava tai sitä on alettava soveltaa niin, että monimuotoisuuden säilyttämisvelvoite saa kunniallisen sijansa. Sen lisäksi metsät kaipaavat määrätietoista suojeluohjelmaa. Ruotsissa on vastaavassa tilanteessa todettu tarpeelliseksi noin 300 000 hehtaarin lisäsuojelu, minkä lisäksi suurmetsänomistajat vapaaehtoisesti jättävät viisi prosenttia metsistään hakkuiden ulkopuolelle.

Teksti: Antti Halkka