Taikaa tarvitaan

Kukapa meistä ei olisi hiukan taikauskoinen. Maalaamatonta puuta tulee koputeltua ja pian taas käen kukuntakertoja laskettua. Mitä merkitsevät uudenvuodentinat ja juhannustaiat? Ja lisäksi ovat ne omat salaiset ennusmerkkimme, joita emme muille paljasta.
Leikin varjolla olemme toinen jalka taikamaailmassa — me, tieteeseen uskovat järki-ihmiset.
”Sepä taian tietänevi kuka taian tarvinnevi!” muistuttaa Paula Havaste juuri ilmestyneessä, pienessä, kauniissa Loitsukirjassa. Hänen kansanperinteestä poimimansa runot kertovat menneestä maailmasta, joka oli täynnä henkiolentoja. Niitä lepyteltiin, suostuteltiin ja torjuttiin taioin ja loitsuin. Useimmin ne liittyivät luontoon.
Vanha kansa eli luonnosta ja oli tietoinen luonnon voimista. Niiltä haettiin parannusta, turvaa ja onnea. Niitä kunnioitettiin tasavertaisina.

Kirjailija Rakel Liehu sanoo haastattelussaan tässä lehdessä: ”Ehkä entisaikojen ihmiset osasivat meitä paremmin suojella luontoa osaksi sen takia, että vanhoissa saduissa koko luonto elää. Metsät, joet ja järvet vilisivät keijukaisia, menninkäisiä, haltioita ja vedenneitoja.”
Ei olisi pahitteeksi nytkään etsiä esimerkiksi puun henkeä, pyhittää pihan puu antamaan mielenrauhaa. ”Sua kutsun, sulta pyydän / suojelustasi suvulle, / turvaasi tupaväelle”, lausuttiin ennen pyhälle pihlajalle. Oman puun voi löytää metsästäkin, sitä voi kuunnella ja sille voi uskoutua. Samalla tulee miettineeksi puun pitkää elämää, siihen kertyvää hiljaista viisautta.

Toukokuu on ollut aina tärkeä loitsujen, taikojen ja ennustusten kuukausi, koska toukotöiden onnistuminen on perusta syksyn sadolle ja talven toimeentulolle. Pohjoistuulen loitsu on ajankohtainen: ”Lepy tuuli leppeäksi, / lauhdu tuuli lauhkeaksi, / mene tuulen teitä myöten, taivahan rekiratoja.”
Onneksi kylvösäitä ja kesän merkkejä ei tarvitse ennustaa enää pelkästään ilta-auringosta tai sammakoista. Meidän ei tarvitse pelätä vainajalasta nousseen huun puremia eikä erilaisia vihoja ja kirojakaan. Mutta kun ”käki kukkuu kuusipuussa, / kulta suusta kuohahtaapi, / vaski leualle valuupi”, olen korva tarkkana.

Teksti: Ritva Kupari