Suurinta sankaruutta

Naapurit porskuttavat sektoreillaan. Yksi tietää hissienvalmistuksesta, toinen autoista. Eräs on eläköitynyt, myynyt konevuokraamonsa, päättänyt rakentaa uuden talon lähistölle.
Hyödynnän surutta heidän tietoaan ja osaamistaan. Ei ole tarvinnut maksaa vuokraa kuomuperäkärrystä. Aina on näkyvillä joku joka tietää, mikä turvaistuinmalli on turvallisin.
Mikä on minun roolini tässä yhteisössä?
”Eikös ilmastonmuutoksen vaikutukset näy vasta sitten, kun meitä ei enää ole?”, yksi naapureista kysyi taannoin. Kysymys oli retorinen, myöntävä vastaukseni itsestäänselvyys. Katsoin ystävääni, koulutettua ihmistä, joka kieputti pää punaisena nelivuotiaan kengännauhoja pyöränketjujen välistä. Mietin mitä sanoa. Eikös tämän pitänyt talven vouhkaamisen jäljiltä olla selvää?
Onneksi keskustelu vaihtoi suuntaa. Ei tarvinnut mennä likaisiin yksityiskohtiin. Että Grönlannin edustalta on löytynyt jäätikön sulamisen seurauksena kokonaan uusi saari. Että meteorologit ovat tienneet ilmastonmuutoksesta pitkään: erään meteorologin kirjoittama yleisönosastokirjoitus aiheesta julkaistiin Helsingin Sanomissa 1975, samana vuonna jolloin naapurini ja minä synnyimme. Että ei pidä kuunnella, kun joku sanoo: ”On niitä lämpökausia ennenkin ollut”. Mitä sitten? Silloin ennen ei ollut kuuden miljardin megasivilisaatiota. Ei kai ole epäilystä siitä, kestääkö maapallo muutoksen, vaan siitä kestääkö ihminen.

Aamulla työnnän poikia hoitoon kaksosten vankkureissa. ”Isä, miks täällä on näin paljon roskia?”, vanhempi pojista, nelivuotias, kysyy. En minä tiedä. Roskia ei saisi heittää maahan, mutta kun kukaan ei ole katsomassa, ihminen tekee sellaista.
”Isä, eks niin, että dinosaurukset kuoli sukupuuttoon? Isä, eks niin että Pekka-setä kuoli. Isä eks niin että karhu kuolee kun sitä ampuu keihäällä...”, kyselee nuorempi, kolmivuotias. Lapset ovat oikeasti aika synkkää väkeä sille päälle sattuessaan.
Tunnen täsmälleen saman tunteen kuin naapurini kanssa: en halua aina olla se huonojen uutisten tuoja.
Luulen sitä paitsi, että on monia tapoja pitää läheisistään huolta. On hetkiä, jolloin tarvitaan totuus ja on hetkiä, jolloin totuus on haudattava jonnekin mahdollisimman kauas. Liekö niin, että joinain hetkinä suurinta sankaruutta on luvata kaikki, vaikka ei oikeasti voisi luvata mitään?

Teksti: Juha Kauppinen