Mummojen ja pappojen seutua

Ajelin yhdeksänvuotiaan tyttäreni kanssa kohti mummolaa keskisuomalaisessa maalaismaisemassa. ”Oletsä tosiaan asunut täällä nuorena? Tämähän on tällaista mummojen ja pappojen seutua.” Tyttären kommentti hymyilytti. Katselin ympärilleni, eikä näyssä ollut hurraamista. Tyhjiksi jääneitä taloja, pusikkoa työntäviä peltoja ja hiljaisia kylänraitteja.
Toista oli reilut parikymmentä vuotta sitten, kun täydet linja-autot kuskasivat meitä syrjäkylien lapsia kuntakeskukseen kouluun. Paikkakunta oli paremminkin perheiden seutua.

Maatalouden murros on ollut suuri kuluneina vuosikymmeninä. Yhdestä jos toisesta maalaistalosta ovat ensin lähteneet lehmät, sitten isäntäväki. Kymmenen viime vuoden aikana noin 40 000 maatilaa on lopettanut elinkeinon harjoittamisen. Eikä siitä voida olla harmissaan ainoastaan siksi, että lantakuoriaisilla ei ole enää syötävää. Väistämättä tämä tarkoittaa myös sitä, että maaseutu autioituu entisestään ja muuttuu — mummojen ja pappojen seuduksi.
Etätyövisiot ja pehmeät elämäntavat eivät ole ainakaan minun lapsuusmaisemiini houkutelleet kuin pari uutta asukasta. Mutta suunnitelmissa muutto on kuulemma monella, eläkepäiviksi. En yhtään ihmettele. Järvessä vesi on kirkasta, luonto puhdasta ja hiljaisuutta riittää; kesäillatkin ovat juuri sellaisia kuin olla pitää. Kuikan huuto kuuluu, ja kauas. Eläkkeellä tästä kaikesta on ehkä myös aikaa nauttia.

Haittaako se lopulta, että entinen perheitä pullollaan ollut kylä on muuttunut mummojen ja pappojen seuduksi, jos mummoja ja pappoja on tulossa lisää? Nyt ainakin tämän pienen kylän toiminta on vireää ja kylätoimikunta järjestää jos jonkinlaista muikkuiltaa, päällepäsmäreinä mummot ja papat. Heiltä ovat onneksi oppia saamassa myös seudulle jääneet lapsiperheet, peräti kaksi kappaletta. Ja sinne sitä on taas päästävä, kesälomalle, keskelle metsää.

Teksti: Johanna Mehtola