Ajankuvaa etsimässä

Kuvittele kuulas syysaamu, usvaa pelloilla, usvaa tarttuneena pientareen nokkosiin. Laulujoutsenten honkotus lyö hiljaisuuden rikki. Kymmenen linnun parvi laskeutuu pellolle. Auringon säteet leikkaavat sumua, osuvat joutseniin, saavat ne hohtamaan epätodellisen kauniina ja valkoisina.

Laukaus. Yksi joutsenista retkahtaa peltoon. Muut säntäävät siivilleen kiihkeästi äännellen. Niiden hengitys höyryää. Osuman saanut joutsen on hengetön. Se makaa silmä auki sängellä.

Kuvittele itsesi siihen katsomaan kirkkaanpunaista verta vitivalkoisella kyljellä.


Mikä tekee valokuvasta aikansa ikonin? Che Guevara ja sikari, lapsi pakenemassa napalmiskua Vietnamissa, siipensä öljyyn tahrinut merimetso Persianlahdella...

Tekninen laatu on sivuseikka. Tai ainakaan huippulaatua ei vaadita. Jos kuva esittää ihmistä, katseen on puhuteltava, pakotettava katsomaan. Niin kuin Guevaran primitiivinen, jopa ylimielinen, katse, puhumattakaan pakenevan vietnamilaistytön kauhun täyttämistä silmistä.

Ikoni kuvasta tulee kuitenkin vasta, kun kuvaan yhdistyy viesti, kiteytys. Kuvan kohde edustaa katsojalleen jotain sellaista, jolla on syvästi tunteisiin vetoava vaikutus. Ikoni ei ole kuva vaan merkitys, jota kuva kantaa.


Suomalaisella luonnonsuojelulla on ikoninsa. Mutta ne eivät ole yksittäisiä kuvia vaan uutiskynnyksen ylittäneitä eläimiä: saimaannorppa, valkoselkätikka, liito-orava... Lähimmäksi ikonin asemaa pääsee ehkä Hannu Hautalan kotkien parittelua esittävä kuva, joka herätti paljon yleistä huomiota ja valittiin jopa vuoden lehtikuvaksi 1973.

Miksi yksittäisistä kuvista ei ole tullut rajat ylittäneitä ikoneita? Olisiko yksilöityminen auttanut: juuri tämä Henrik-niminen tikka on jäämässä kotia vaille? Veikkaan, että lajien kohtalot eivät vain ole koskettaneet ihmisiä. Lajin katoaminen on surullista, mutta se ei resonoi ihmisen itsensä kanssa. Kun tikka häviää, ihminen voi aina kysyä, mitä sitten?

Luulen, että asia on muuttumassa. Ilmastonmuutos ainakin on piakkoin saava oman ikonivalokuvansa, jossa kaikki ulottuvuudet, myös muutoksen peruuttamaton vaikutus ihmiseen itseensä, aukeavat nopeana viestinä. Mitä se kuva esittää? Aika näyttää.

Mielessäni siintää toinenkin ikonikuva. Tietyt tahot ovat katsoneet joutsenen yleistymistä vesi kielellä. Joko sitä pian voisi metsästää? Ajankuva: maassa retkottava tarunhohtoinen salomaiden symboli, pyhä kansallislintu, punaista verta valkoisella siivellään, ympärillä maljoja kohottelevat metsästäjät.

Siinäkö ikoni, kiteytys ajastamme? Ihminen itse sopimassa, mikä on pyhää, ihminen itse sen sopimuksen rikkomassa.

Teksti: Juha Kauppinen