Suurin, korkein, syvin

Rakennusinsinöörien Liitto pyysi Suomen Luonnon edustajaa tuomaristoon, jonka tehtävänä oli valita vuoden 2000 rakennusinsinöörityö.
Minä menin.
Kyseessä oli tunnustuskilpailu. Kymmenestä etukäteen isommasta joukosta valitusta ehdokkaasta oli tarkoitus raakata kolme finalistia.
Tuomaristossa istui kahdeksan tiedotusvälineiden edustajaa. Ison pöydän ääreen asetuttuani tuli mieleeni espanjalaisen kirjailijan Manuel Vázquez Montalbánin lause: ”Tiedättehän lehtimiehet. Heissä henkilöityy tahdittomuus.”
Kilpailun säännöissä sanotaan, että palkinto annetaan kohteelle, joka parhaiten edustaa korkealuokkaista laadukasta suomalaista rakennusinsinööritaitoa. Palkittavan työn tulee myös edistää myönteistä rakennusteknistä ja yhteiskunnallista kehitystä maassamme. Erityistä painoa pannaan suunnittelun ja rakentamisen uraauurtavuudelle ja vaativuudelle sekä muun muassa ekologisille ja esteettisille ansioille.
Minusta tuntui, että kilpailuun osallistuneet rakennusliikkeet olivat lukeneet vain ensimmäisen kohdan, sen missä mainitaan korkealuokkainen rakennusinsinööritaito. Insinöörien maailmassa hyvä ja palkinnon arvoinen rakennus tai rakennuskohde on yhtä kuin vaativa. Miten paljon kallioita on räjäytettävä, kuinka paljon maamassoja siirrettävä, miten syvään paalutettava.

Rakennusinsinöörien Liitto on etsinyt tunnustusta ansaitsevia rakennuskohteita jo vuodesta 1972. Palkittujen joukossa on muun muassa neljä siltaa, Kostamus-projekti ja Loviisan voimalaitos. Tänä vuonna ehdokkaat näyttivät tutuilta; oli moottoritie, kaksi parkkihallia, silta, lentoterminaali ja maan korkein asuinrakennus, muun muassa. Mutta olipa joukossa muutama pehmokin: Lahden Sibeliustalo ja Vantaanjoen Vanhankaupunginkosken kunnostus.
En liiemmin uskonut niiden menestykseen.
Kun olimme kuulleet esittelyn kilpailuehdokkaista, olin epätoivoinen. Etenkin kun Vanhankaupunginkosken kohdalla joukosta kuului kommentti: ”Oliko tässä nyt jotakin uutta?”
Mietin mitä uutta mahtaa olla kallioluolien louhimisessa, mutaan paaluttamisessa, 22-kerroksisen talon rakentamisessa?
Yllättäen eräs tuomariston jäsen latasi, että ”suurin, korkein, syvin... Se on mielestäni miinusta, sillä se on lähes sama kuin rumin!”
Aloin virkistyä.
”Kovin on liikenne- ja pääkaupunkiseutupainotteista. Yhteiskuntaa se heijastelee”, sätti kokouksen puheenjohtaja.
Täällähän puhutaan järkeä.
Sitten: ”Autoille rakennetaan näköjään ihan mitä vaan. Onko ihan pakko laittaa 100 miljoonaa maksava parkkihalli rautatieaseman eteen, paikkaan, johon pääsee joukkoliikennevälineillä?”

Ja sitä rataa. Lähes jokaisen tuomarin kommentit pukkasivat eteenpäin niitä ainoita ehdokkaita, joilla oli ekologisia ja esteettisiä ansioita, monien muiden hyvien seikkojen ohella.
Niin siinä sitten kävi, että jatkoon valittiin ne ehdokkaat, joiden kohdalle minäkin rustasin pisteeni. Ylivoimainen kärkikaksikko oli puusta vanhan tehtaan jatkumoksi rakennettu Sibeliustalo sekä Vanhankaupunginkosken kunnostus. Lohen nousua auttava insinöörityö hävisi Sibbelle vain yhdellä pisteellä!
Lähdin kokouksesta tyytyväisenä. Tiedättehän lehtimiehet? tuumailin itsekseni. Tunsin vähän ammattiylpeyttä.

Teksti: Alice Karlsson