Kaunista turhuutta

Löysin kirpputorilta aarteen: vanhan lasisen kakku-vuoan. Vuosia sitten näin sellaisen antiikkikaupan hyllyllä, mutta en raaskinut ostaa sitä. Esine jäi kuitenkin kaivelemaan mieltäni. Nyt koin tilaisuuteni tulleen. Hintakaan ei ollut kuin vaivaiset kaksi euroa.
Harmi, että kirppari oli itsepalvelumallia, joten en voinut kysyä myyjältä, miten hän oli onnistunut säilyttämään tällaisen harvinaisuuden ehjänä. Vuoka oli särötön ja siinä oli hienot uurrekuviot! Olin onnellinen kuin pikkulapsi. Hyräilin kävellessäni pois kirpputorin kuraiselta pihalta vuoka kassissani hanskaani ja kaulaliinaani pakattuna.
Kotona iloitsin asiasta. ”Ai jaa, ihan totta. Sehän on, hmmmm, hienoa.” Intoani ei selvästikään ymmärretty. ”Mitä aiot tehdä sillä?” Mitäkö aion tehdä sillä! En ollut uskoa korviani. En tietenkään yhtään mitään, korkeintaan pidän siinä jotain nättiä, vaikka karkkeja, mutta niin korkealla, etteivät lapset yletä siihen ja riko sitä... Aloin paasata. Lasinen kakkuvuoka oli vanginnut minut kauniiseen turhuuteensa.

Miten usein minulle onkaan käynyt noin? Olen halunnut jotakin tavaraa ja kun olen sen saanut, siitä on kadonnut hohto, jollakin käsittämättömällä tavalla tavaran glamour on himmennyt tai se on ollut liian hieno käytettäväksi, kuten se samoin kirpparilta ostettu kultakuvioitu mekko. Missä sitä nyt pitäisi? Mutta kyllä se on kaunis. Ja miten hyvästä kankaasta tehty; saumat eivät ole ratkenneet eivätkä kultalangat menneet solmuun, vaikka koltulla on varmasti ikää jo ainakin 30 vuotta.
Mikä ihmiseen menee, kun jokin tavara tai asia saa hänet pauloihinsa? Onko kyse itsekurista, kontrollista, mielihalujen hallinnasta? Niiden puutteesta.

Lahjoja ostaessa saatan muuttua jopa höveliksi. Pojan syntymäpäivälahjatoive oli aluksi mielestäni ihan hömppää; diskopallo huoneen kattoon roikkumaan. Harkitsin ostosta tarkkaan ja monta kertaa tein jo päätöksen, että diskopalloa ei meidän taloon tule. Mutta kun lahjalistan ensimmäisenä luki ekaluokkalaisen käsialalla kirjoitettuna: ”diskopallo, kiltti pliis”, hellyin. Joskus tunteet menevät järjen edelle.

Teksti: Johanna Mehtola