Lumen ja jään kaipuu

Vietin vuodenvaihteen Utsjoella, joka saa vuoden pimeimpänäkin aikana osakseen viljalti kaamoksen hienostunutta valoa taivaalta ja tuntureittensa lumisilta kupeilta. Suomen päälaen kaamospäivä kestää neljä–viisi valoisaa tuntia — ero lumettomana kumottaneeseen etelään oli aika vähäinen. Synkkä kaamos päivysti 800 kilometriä pohjoisempana Huippuvuorilla. Eräs siellä talvea viettänyt suomalainen on kertonut säkkipimeistä päivistä, joihin hiekkamyrskyt alkutalvesta toivat lisäpiinaa (siellä auringon paluuta odotetaan tämän kuun puolivälissä).
Moni muukin Lumi-Suomen ja mustan etelän väliä liikkunut varmasti huomasi jälleen, miten suomalainen talvivalo tulee yhtä paljon maasta kuin taivaasta. Vaikuttiko juuri lumen kaipuu ehkä siihen, että Suomen Luonnon lukijat äänestivät viime vuoden parhaiksi kansikuviksi talviset aiheet (s. 16)? Lukijathan valitsivat suosikkinsa joulukuussa, jolloin lähes koko maa vielä odotteli talvea.

Luonnonystävälle kunnon lumitalvi on ainoa oikea. Ilmaston lämpenemisen ikävimpiä seurauksia lienee suomalaisten mielestä juuri lumipeitteen keston lyhentyminen. Tietoon talvimaisemien mahdollisesta katoavaisuudesta sekoittuu myös huoli pohjoiseen luontoon sopeutuneiden eläinten ja kasvien selviytymisestä. Yksi talvi ei vielä muuta eliömaailmaa, mutta pysyvä muutos tuo eteläisille lajeille väistämättä etua. Alkutalven keskilämmöt olivat kolme–viisi astetta tavanomaisen yläpuolella eli muistuttivat 50–100 vuoden päähän ennakoitua tulevaisuutta.
Ehdottomimmin pakkastalveen sopeutuneita lajeja ovat näillä leveysasteilla ehkä hylkeet. Norppa ja saimaannorppa kaivavat jään alta lumikinoksiin pesäluolansa, johon niiden pitäisi pian synnyttää poikasensa. Saimaannorpan tutkijat ja ystävät toivoivatkin tammikuussa lisää lunta Saimaalle. Itämerellä tilanne oli todella ikävä, sillä Suomenlahdella oli jäätäkin vain hitusen. Pahimmillaan tilanne oli kuitenkin Riianlahdella, jossa tiedetään elävän noin 1500 norppaa — neljännes Itämeren kannasta. Siellä uhkasi samanlainen katastrofi kuin vuoden 1990 kevättalvella, jolloin joukoittain norpankuutteja ajautui Virossa Pärnunlahden rantahietikoille.

Tässä Suomen Luonnossa talvi on voimissaan. Ihmettelemme hangen pieniä ja isoja kulkijoita, ja koko lehti päättyy Esko Kuusiston kirjoittamaan lumikiteen tarinaan. Ulkona helmikuun valo kutsuu lumille. Myös jäällä liikkumisessa on oma viehätyksensä, harrastaapa sitten turhia tempoilematonta pilkkimistä tai retkiluistimilla viilettämistä. Olen pitkään ajatellut retkiluistimien hankkimista — ehkäpä Anna Parkkarin juttu (s. 18–21) lopultakin sysää minut jäälle.

Teksti: Antti Halkka