Luontokuvan voima on aitoudessa?

Keskustelu luontokuvien syvimmästä olemuksesta on vellonut viime viikkoina luontokuvaajapiireissä. Kipinän keskustelu sai Hannu Hautalan kirjasta, jossa joitain kuvia oli yhdistelty kahdesta eri ruudusta siitä kertomatta. Perimmältään kiistassa on kyse uudesta digitaalisesta kuvankäsittelytekniikasta, joka mullistaa valokuvauksen vanhat rajat.
Tähän liittyy olennaisesti kysymys luontokuvan aitoudesta, jota pohdimme tässä numerossa. Olemme keskustelleet aiheesta paljon myös täällä toimituksessa. Haluamme että Suomen Luonnossa julkaistujen kuvien laatuun voidaan vastedeskin luottaa.
Hautalan kirjan kiistellyin kuva esittää kahta pesästä hyppäävää telkänpoikasta. Se on tehty nappaamalla toiselle untuvikolle hyppykaveri viereisestä ruudusta. Otos näyttää aidolta tilannekuvalta olematta sitä loppuun asti.
Entäpä jos vastaavanlainen kuva olisi käytetty vaikkapa lehtemme Kysy luonnosta -palstalla todisteena harvinaisesta tapahtumasta? Se että kuvaaja toteaa, että hän koki tilanteen näin, ei riitä. Kuvankäyttäjien on tiedettävä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Kuvien perimmäisestä laadusta on oltava selvillä. Jos kuva ei ole aito tai se on muuten rakennettu, katsojan on saatava tietää siitä.
Asia on kuitenkin moniulotteinen. "Aidon" ja "epäaidon" kuvan rajankäynti on häilyvä. Ääripäät on helppo tunnistaa, mutta välimaastossa ollaan vaikeuksissa. Tämä ongelma on ollut koko valokuvauksen historian ajan.

Valokuva ei ole koskaan loppuun saakka todellisuuden tarkka kuvajainen. Jokainen kuvaaja keikkuu luovuuden ja arkimaailman hyllyvillä mättäillä. Kuva on aina tekijänsä tulkinta aiheesta. Valokuvaus on myös hyvin tekninen laji, jossa objektiiveilla ja muilla laitteilla vaikutetaan voimakkaasti lopputulokseen. Rajaamalla kuvaaja voi ottaa mukaan tai jättää pois haluamiaan kohteita. Kuvaaja valitsee millaisen viilun hän todellisuudesta katsojalle tarjoilee.
Uusi kuvankäsittelytekniikka, joka antaa kuvaajille huimia vapauksia, nostaa vanhan ongelman uudella tavalla esiin. Ennen diaa tai negatiivia pidettiin todistuskappaleena kuvan autenttisuudesta. Kun kuva otetaan digitaalisella kameralla tai dia tai negatiivi digitalisoidaan kuvatiedostoksi, ei ole enää alkuperäistä todistukappaletta. Toki kuvia osattiin käsitellä aiemminkin pimiössä, mutta enää kuvaajat eivät ole samalla tavalla välineidensä vankeja kuin ennen.

Miksi maailmankuulun veteraanikuvaajan, ranskalaisen Henri Cartier Bressonin kuvat vetoavat katsojiin väkevinä vuosikymmenestä toiseen? Missä on niiden taika? Siinä että ne ovat aitoja ”ratkaisevan hetken” tilannekuvia. Ne kertovat aidosti elämästä iloineen, suruineen ja arkineen.
Myös luontokuvan lumovoima on aitoudessa. Siinä että kotka istui juuri tässä kelossa tai karhu tallusteli vastaan tuon kumpareen takaa. Jos elämää suurempia kuvia aletaan rakentaa ruudulla eri kuvista uskon, että luontokuvan lumo katoaa. Niistä häviää elämän maku.


PS. Suomen luonnonsuojeluliitto järjestää Suomen Luonnon 60-vuotisjuhlavuoden kunniaksi arpajaiset. Niiden tuotto käytetään kokonaan luonnonsuojelutyöhön. Arpoja lähetetään Suomen Luonnon tilaajille ja luonnonsuojeluliiton jäsenille. Toivomme että voit olla mukana juhlavuotemme kampanjassa. Jos et halua arpoja, pyydämme että ystävällisesti palauttasit ne lähettäjälle. Sen voit tehdä maksutta.

Teksti: Jorma Laurila