Rakkaudesta luontoon

”Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen ensimmäinen vuosikirja Suomen Luonto 1 ilmestyi keväällä v.1941, Moskovan rauhan jälkeiseen raskaaseen ja ankeaan aikaan, jolloin kaikki toivo asetettiin vain uuteen päivään. Suomen Luonto 2:n nyt ilmestyessä on kaivattu huomen jo tullut”, todetaan toisen vuosikirjan avaussanoissa.
Samassa numerossa Reino Kalliola kirjoittaa artikkelissaan Luonnontutkijan Suur-Suomi: ”Jo sata vuotta sitten tiedettiin, että samoin kuin suomalaisten asuma-alue jatkuu pitkälle Suomen valtiollisen itärajan taakse, suomalainen luontokin ulottuu kauas itään, jonnekin Vienanmeren ja Äänisen äärille.”
Väkeviä ajankuvia, joissa on pohjimmaisena rakkaus luontoon ja elämään.

Kansanvaellus pääkaupungissa
Keveämmissä tunnelmissa liikkuu seuraavassa vuosikirjassa Ilmari Hustich artikkelissaan Kansanvaellus luontoon:
”Toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina v. 1943 Suomen Luonnonsuojeluyhdistys pani toimeen ensimmäisen kevätretkensä yleisölle. Sanomalehdissä kuulutettiin, että mukaan saisi tulla kuka tahansa ja viipyä niin kauan kuin halusi. Pääsymaksua ei ollut eikä muitakaan menoja. Pätevien asiantuntijain sanottiin toimivan oppaina. Tämä kaikki oli hyvin houkuttelevaa, ja pääkaupungin luonnonystävät ottivat tarjouksen innokkaasti vastaan. Tähän ja seuraaviin kevään retkiin osallistui kaikkiaan n. 300 henkeä.”
”Samana päivänä kokoontui Käpylässä 50–60-henkinen joukko vaeltaakseen yli havumetsäisten kukkulain Vantaanjoen vehmaille rannoille. (...) Osanottajien huomiota kiinnitettiin tahdikkaasti siihen seikkaan, että meillä ei ole varaa köyhdyttää kaupunkimme lähiympäristön luontoa viemällä sen kauneimpia kasveja sylittäin kotiin kuihtumaan.”

Retki Vaarunjyrkälle
Kaksoisvuosikirjassa 1945–46 Niilo Söyrinki kirjoitti pitkäaikaisen haaveensa toteutumisesta artikkelissa Kasvistollinen retki Vaarunvuorelle:
”Olemme saapuneet perille Vaarunjyrkälle, tuolle Etelä-Hämeen luonnonhistoriallisen maakunnan koilliskolkan erikoislaatuiselle kalliokasvien löytöpaikalle. Pian parikymmentä vuotta mielessäni kytenyt toivomus on lopultakin toteutunut.”
Sivukaupalla Söyrinki kuvailee ja ihastelee Vaarun aarteita ja toteaa lopuksi: ”Niin suuri ei maan ja puun nälkä voi vielä Suomessa olla, ettei tällaisen luonnonmuistomerkin säästämiseen olisi varaa.”
Varaa Vaaruun oli. Tosin vasta vuonna 2001, kun se vuosikymmenten väännön jälkeen lopulta suojeltiin Natura-kohteena.

Valistuksen voimaa
Valistus ja tiedon levittäminen on ollut Suomen Luonnon perimmäisiä tehtäviä. Vuoden 1950 vuosikirjassa uutisoitiin Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen Yhteiskunnallisen korkeakoulun rehtorille jättämä esitys luonnonsuojeluopetuksen järjestämisestä oppilaille:
”Tässä korkeakoulussahan valmistuu, kuten tunnettua, huomattava osa tulevista sanomalehti- ja kunnallisista virkamiehistämme, ja on erittäin suotavaa, että he jo opiskeluaikanaan saavat selvän ja oikean käsityksen luonnonsuojelun pyrkimyksistä, erityisesti sen sosiaalisista tavoitteista ja merkityksestä.”
Vuosikirjassa 1955 jatkettiin samaa teemaa. Eine Lusua toteaa artikkelissaan Kuinka opettaisin luonnonsuojelua kansakoulussa: ”Kansakoulunopettajan tärkeänä tehtävänä tietojen jakamisen rinnalla on hyvien tapojen opettaminen kasvatettavilleen. (...) Määräykset ja kiellot eivät säily kauan lapsen mielessä. Siksi luonnonsuojeluopetuksen on lähdettävä siitä, että lapsi opetetaan kulkemaan avoimin silmin luonnossa, tajuamaan sen kauneus ja ennen kaikkea rakastamaan sitä.”
Myös luonnonvalokuvaus on ollut alusta asti osa Suomen Luontoa. Kahleina ovat olleet vain tekniikan asettamat rajat, eivät kuvaajien tiedot ja taidot.
”Muuan tunnettu lintu- ja luonnonsuojelumies, joka ei itse valokuvaa, on väittänyt, että lintuvalokuvaajat aiheuttavat paljon vahinkoa ”metsästysmaillaan”. Jos tällainen syytös pitäisi yleensä paikkansa, olisi tietysti koko harrastus tuomittava. Näin ei kuitenkaan ole asianlaita”, kirjoittaa Kalevi Raitasuo artikkelissaan Lintujen valokuvaaminen luonnon ystävän harrastuksena vuosikirjassa 1953.
”Kameraa ja värifilmiä käyttämällä saadaan harvinaisuuksista tietyssä mielessä ainakin yhtä arvokkaita näytteitä kuin tallentamalla ne lasikaappeihin!”

Uusia tuulia
Vuonna 1956, neljäntoista vuosikirjan jälkeen, Suomen Luonto alkoi ilmestyä neljästi vuodessa.
”Entiset lukijat huomaavat, että lehden ulkonäkö on muuttunut. Tuttu, yhdistyksemme jäsenmerkin koristama kansilehti on korvattu elävämmällä. Luonnonaiheinen kuva, joka vaihtuu numerosta toiseen, tuo toivottavasti lehden pyrkimykset entistä paremmin lukijoiden tajuntaan”, Niilo Söyrinki kirjoittaa vuoden 1961 ykkösnumerossa.
”Myös painopaikka on siirtynyt pääkaupungista Porvooseen. Tämä johtuu kustannussyistä. Yhdistyksemme käyttövarat ovat niin vähäiset, että on ollut pakko etsiä tähänastista halvempi kirjapaino. Näin säästyvät varat tarvitaan kipeästi muuhun toimintaan, jota olisi jatkuvasti laajennettava, sillä luonnonsuojelu elää juuri voimakasta nousukautta meidänkin maassamme.”
1960-luvun lopulla alettiin havahtua maapallonlaajuisiin ympäristökysymyksiin. Se ei merkinnyt, että perinteinen luonnonsuojelu olisi unohdettu, vaan että tehtäväkenttä laajeni huimasti.
Luonnonsuojelu laajentumassa ihmisen suojeluksi, otsikoi Pekka Nuorteva numerossa 2/1967. ”On selvää, ettei luonnonsuojelutoiminta voi tässä tilanteessa keskittyä pelkästään luonnonsuojelualueiden muodostamiseen tai yksittäisten eläin- ja kasvilajien suojelemiseen. Luonnonsuojelun on entistä tehokkaammin laajennettava toimintansa käsittämään ihmisen itsensä suojelemisen kaikilta niiltä vaaroilta, jotka liittyvät luonnonvarojen väärinkäyttöön tai luonnon saastuttamiseen jätteillä.”

Terrierin vimmaa
Uusi ajattelu terhakoitti myös perinteisiin teemoihin suhtautumista. Suomen Luonnon metsänumerossa 3/1970 lehden ensimmäinen värikansi esitti rannattomiin ulottuvaa hakkuuraiskiota.
Numero iski terrierimäisellä vimmalla tehometsätalouteen. Muutamia otsikoita: Metsähallitus raiskaa suojametsät, Metsähallitus karkottaa retkeilijän, Metsähallitus kylvää myrkkyä, Metsäyhtiöt Etelä-Karjalan raiskaajina.
Lukuisat metsäammattilaiset erosivat Luonnonsuojeluliitosta. Moni heistä on muistellut traumaattisena numeroa vielä vuosikymmentenkin jälkeen.
Muutos kuitenkin tuli ajan kanssa: vesakkomyrkytyksiä ei enää tehdä, avohakkuuleimikoiden koko on pienentynyt, ja metsätalous on perääntynyt luonnonmukaisempaan suuntaan.
Metsähallituksen jälkeen sai kyytiä Vesihallitus, joka muun muassa ruoppasi ja patosi Pohjanmaan jokia. Suomen Luonnon vesinumero 4/1980 jatkoi metsänumeron viitoittamaa polkua.
Parin artikkelin otsikot tiivistävät tunnelmat: Vesihallitus — vesirakentaja ja Vesioikeus — vesirakentajan kumileimasin. Päätoimittaja Seppo Vuokko pisti pisteen iin päälle: Lahoa ei aika paranna, hän otsikoi ja jatkoi: ”Vesihallituksen kymmenvuotispäivänä emme toivota sankarille pitkää ikää.”

Kauaskantoisia kysymyksiä
Monet kysymykset ovat esiintyneet Suomen Luonnon sivuilla vuosikymmeniä. Esimerkkeinä vaikkapa Vaarunvuori, Vuotos, suojelualueitten lisäämistarve, suurpedot ja ydinvoima.
Päätoimittaja Teuvo Suominen kirjoitti numerossa 3/1974: ”Myös suomalaisten luonnon- ja ympäristönsuojelijoiden on ruvettava tiukasti arvostelemaan ydinvoimalasuunnitelmia. Vähintäänkin on tiukattava voimaloiden rakentajilta ja viranomaisilta selitystä siitä, mitä aiotaan tehdä niillä jätteillä, joita Loviisassakin alkaa syntyä jo lähivuosina.”
Nyt nuo jätteet ovat sylissämme.
”Vaikka maailma on muuttunut, on lehden kantava ajatus, luonnon puolesta puhuminen, säilynyt samana halki vuosikymmenten”, kirjoitin Suomen Luonnon 50-vuotisjuhlanumerossa 1991.
Se on edelleen voimassa, samoin tämä: ”Koko ihmiskunta syö luonnon seisovasta pöydästä. Maapallo on ihmiselle paras paikka asua; yhtä mukavia planeettoja ei ole tiedossamme.”
Pidetään siitä kiinni ja puolustetaan yhdessä luontoa ja maapallon hyvinvointia!

Suomen Luonnon sai Luonnonsuojeluliiton jäsenmaksulla 1971 asti, jolloin siitä tuli erikseen tilattava aikakauslehti. Jäsenlehdeksi perustettiin 1975 Luonnonsuojeluväki, nykyinen Luonnonsuojelija.

Teksti: Jorma Laurila