Luontokuvaaja näkee ihmeitä

Onpas hieno maisema! Miten luonto voikaan olla näin kaunista! Ihastuneet hihkaisut täyttävät huoneen, kun näytän tuttaville diakuvia. Kuvissa näkyy enimmäkseen aivan tavallisia kohteita kuten kesäinen järvimaisema, kukkaketo ja ensilumen valkaisema metsä. Luontokuva, vaikka keskinkertainenkin, tuntuu säväyttävän aina ja kaikkialla. Mikä on sen salaisuus?
Arkielämässä olemme usein urautuneita ja kiireisiä. Selvimmin tämä näkyy suurten kaupunkien vilinässä, jossa ihmiset kulkevat ristiin rastiin kuin muurahaiset eikä kukaan näytä välittävän, mitä ympärillä tapahtuu. Luontokuva painottaa ja alleviivaa; se auttaa meitä kiinnittämään huomiota luonnon monimuotoiseen kirjoon, josta kenties muuten kävelisimme ohi.
Maailma sinänsä on järjestymätöntä tapahtumien virtaa, mutta valokuvaaja voi sommittelemalla ja rajaamalla poimia siitä jäsentyneen viipaleen. Kuvaaminen on eräs tapa hahmottaa todellisuutta, ja kuvan ottaminen vaatii aina enemmän tai vähemmän henkisiä ponnisteluita ja valintoja. ”Kamera on silmä, jolla on muisti, mutta se ei osaa ajatella”, eräs valokuvaaja on todennut.

Minulle maailma on täynnä ihmeitä – joka päivä. Pyöräillessäni aamulla töihin ihmettelen Helsingin korkeita kivitaloja. Miten tasapainoisesti mäellä kohoava Kallion kirkko asettuukaan Hakaniemen toria ympäröivien pyöreäkulmaisten rakennusten rytmiin. Haminan nurmettuneet vallit, Kuopion sylistä kohoava jyhkeä Puijo, Pielisen vaarojen siintävät laet ja Rovaniemen avara, koskettava karuus ovat esimerkkejä niistä arkipäivän näkymistä, jotka ovat syöpyneet tajuntaani ehtymättömiksi virikkeiden lähteiksi.
Loppukesän raskaat aamusumut, syksyn viimeisen lämpimän päivän sudenkorento ja sienen pullahtaminen maanpinnalle ovat silkkoja ihmeitä. Niin myös höyhen, lehden solut, kiiltomadon kelmeä valo ja taivasta repivä ukkonen. Ympärillämme on lukematon määrä pieniä ja suuria ihmeitä, täytyy vain kulkea mieli avoimena ja malttaa välillä pysähtyä.
Keskustelin äskettäin erään vanhan polven maanviljelijän kanssa. Hän kertoi, että ennen vanhaan hän ei ollut kiinnittänyt huomiota luonnon monimuotoisuuteen. Nykyään hän saattaa ihmetellä vaikkapa hyttystä: miten sillä voi olla sellaiset jalat? Maanviljelijän esimerkki heijastaa viime vuosikymmeninä tapahtunutta yleistä asennemuutosta, joka on selvästi nähtävissä koko yhteiskunnassa. Luonnon itseisarvo on tunnustettu, ja sitä osataan arvostaa muutenkin kuin vain hyötymismielessä.

Luontokuvaajana pyrin jatkuvasti löytämään ihmeitä, eikä niiden tarvitse olla sen kummempia kuin vaikkapa tavallinen järvimaisema. Miten järvi on syntynyt? Mistä se on saanut vetensä? Miksi se on olemassa? Kuinka valtava vesimäärä Suomenkin järvissä ja joissa lainehtii, ja miten pieni pisara se on suhteutettuna maailman meriin – puhumattakaan siitä ajatuksesta, että maapallo on ainoa tuntemamme paikka, jossa on vettä ja elämää. Näin pohtimalla yksinkertaisilta ja itsestäänselviltä vaikuttavat asiat osoittautuvatkin kiehtoviksi arvoituksiksi.
Onneksi maailmasta ei ihmeteltävä lopu!

Teksti: Juho Rahkonen