Myrskyllä on väri

Jean Sibeliuksen koottujen sinfonioiden uuteen levytykseen tarvittiin muutama vuosi sitten kuva, jonka piti "soida kuin pohjoinen sinfonia". Vaatimukset täytti lopulta näkymä talvisesta saaristosta, jossa meri vyöryy ja kallio pysyy. Kuvan oli ottanut vielä tuntematon luontokuvaaja Markku Jokinen.

Jokinen voisi konstailematta sanoa olleensa harkitusti tuntematon, sillä tuolloin hän varjeli kuviaan. Hän säilöi niitä kuin saaristo kevättä, joka sitten tulvien rävähtää silmille. Syksyn pimetessä julkaistuun Ulkosaaristo-kirjaan on tallennettu se, mitä on tehty ja nähty.

Kuvat ovat portti saariston myöhäissyksyyn ja talveen, joka on monelle kesäveneilijällekin perin tuntematon. Talvella ulkosaaristo on erämaa, jossa "on yhtä hiljaista kuin Lapin ylätuntureilla", kuten Jokinen asian ilmaisee.

Olot ovat syksyllä ja talvella usein ankarat, mutta valo on pehmeää, mikä kuvaajalle on tärkeintä. Kesäkuvansakin Jokinen ottaa tästä syystä miltei hämärissä, ellei sitten yöllä. Talvikuvat ovat miehen arkistossa enemmistönä.

"Vain pari kertaa vuosikymmenessä saaristossa on oikea talvi", hän kuitenkin sanoo ja tarkoittaa jää- ja lumitalvea, jossa "hiljaisuus nielee ja tulee kumeaksi".
Mutta toki sekin on kiehtovaa, että etelärannikolla meri monina vuosina sanoo talvelle ei - siihen eivät muut Suomen seudut pysty. Se on Atlantin liiton ratkaisu, sillä Itämeri on valtameren sisar monessakin mielessä; sieltä on suola ja kun koillis-Atlannin lämmin puhaltaa, jään on turha sovitella kahleitaan.

Itämeri puhuu isännän äänellä kovapintaisimmillekin asukkailleen. Jäälakeudet ovat harmaahylkeen ja norpan lastenkamari, joten hylkeiden on mentävä kevättalveksi sinne missä jäitä on, vaellettava satoja, ehkä tuhatkin kilometriä. Talven tullessa hallit jättävät tutut lepäilykarinsa. Voi halli poikia luodollekin, mutta silloin meri kenties pyyhkäisee poikasen kylmään syliinsä. Turvallisempaa on olla ajojäiden keinutuksessa.

Harvojen talveksi merelle jääneiden lintujen ja nisäkkäitten on selviydyttävä kylmyydestä ja viimasta. Kesäistä suojaa ja lämpöä saavat vain lapsivedessä uivat hylkeenkuutit emojensa sisässä.

Lumen näkösuojaa tarvitsisi lumipukuunsa vaihtanut jänis. Vähiten jäätä kaipaavat nuoret kyhmyjoutsenet, joilla lentokyvyn odottelu kestää tuskallisen pitkään. Kyhmyjoutsen ei muuta meren taakse uimalla niin kuin saariston linnuista esimerkiksi ruokki, jonka lentokyvytön poikanen uiskentelee isäruokin perässä kohti Etelä-Itämerta.

Karaistuneeksi talvehtijaksi osoittautunut kyhmyjoutsen on saaristossamme viime vuosikymmenten tulokas, jota monet karsastavat.

"Niin minäkin ennen", sanoo Jokinen.

"Mutta 1996 kuvasin jäihin kuolleita kyhmyjoutsenia. Sinä talvena Utön satamassa oli nuori joutsen, jonka emo pysytteli sen vierellä loppuun asti. Sen jälkeen kyhmyjoutsen on kuulunut saaristomaisemaan."

Harva muu lintu talveaan merellä viettää: osin jäisessäkin ympäristössä viihtyvät isokoskelot, merimetsot, ehkä jokunen ohikiitävä meri- tai harmaalokki.

"On mikä viima tahansa, niin merimetso seisoo kalliollaan", Jokinen sanoo kunnioittavasti toisesta viime vuosina saaristossa runsastuneesta ja pesimäänkin ryhtyneestä lajista.

Jokinen on syvällisesti toteuttanut erään kirjailijan sutkauksen: "elämä on toisaalla, mutta sinne pääsee taksilla". Kun silloinen työnantaja 1980-luvun alussa perui jouluvapaat, hän ryhtyi taksikuskiksi ja sittemmin taksiyrittäjäksi. Ratkaisu takasi sopivat jaksot syksyn ja talven saaristossa.

Nyt olemista on kertynyt yhteensä jo yli vuosi pelkästään Ahvenanmaan Kökarissa, minkä ohella tärkeä kuvauspaikka on Porvoon maalaiskunnan Söderskär, missä hän on avustanut Martti Harion saaristolintututkimuksia. Jokinen ei mene talviseen saaristoon vain kuvaamaan, vaan myös viihtymään.

"Talvi on keskittymisen aikaa", hän sanoo. "Pimeän ja valoisan suhde on sopiva. En kaipaa talvella kesää."

"Jos kuvillani on sanoma, niin se on kertoa että saaristo on syksyllä ja talvella kauniimpi kuin kesällä. Harva ymmärtää kauneutta, joka saaristossa on."

Ulkosaaristoon mantereelta edettäessä näkee, miten kasvi ja eläin toisensa jälkeen loppuu ja luovuttaa. Metsät vaihettuvat metsiköiksi ja sitten yksinäisiksi puiksi, ja tyrskyluodon sileää pintaa peittää vain jokunen jäkälärantu.

Kaikille eläville vetävät merellä olemisen rajoja usein juuri syksy ja talvi, sillä ulkoluodot ovat pakastekuivaamo ja myrskyryskäämö. Talven ja syksyn koettelemusten tähden katajat matelevat mattoina, eikä yksinäinen kuusikaan kurkottele korkeuksisiin, vaan levittäytyy sivulle, pyrkii näin tuulensuojaan, ehkä lumen alle.

Puista viimeisenä ja pystypäisenä tervehtii kulkijaa ulkosaaren poukamassa monasti pihlaja, joka uskollisesti marjoo, voipa tarjota jollekin muuttolinnulle syksyllä viimeisen aterian. Kuvaajaakin puu kiinnostaa, sillä "pihlajasta tulee paikkansa näköinen", se sovittaa muotonsa tanssiin vallitsevien tuulien kanssa.

Ulkosaaristo-kirjassa on kosolti kesäisiäkin kuvia, mutta myös niissä syksy ja talvi ovat jotenkin läsnä. Jokisen kuvat kertovat pelkistyneesti siitä, miten ulkosaaristoa kohti edettäessä moni asia myös alkaa ja voimistuu. Se, mikä jää jäljelle, korostuu. Jäähyväisiä jättävät viimeiset puut, saarten graafiset muodot, äärimmäiset hyljekivet. Sitten on vain meri.

Ulkosaaristo-kirja on ilmestynyt sekä suomeksi että ruotsiksi Suomen Luonnonsuojelun Tuen kustantamana. Sen teksteistä vastaa Heikki Willamo.

Teksti: Antti Halkka
Kuvat: Markku Jokinen