Keväältä kuulostaa

Tapasin Porissa sokean miehen, Hannes Tiiran, ja kysyin häneltä mitä kuuluu? Ja kuuluihan sitä. Kevät mursi rytisten kahleitaan maassa ja vedessä. Kaikkialla naksahteli ja paksahteli. Katoilta sulava vesi lorisi ränneissä ja tippui räystäiltä tip, tip, tip. Varikset raakkuivat kevättä aikaisempaa korkeammalla äänellä, töyhtöhyypän naukuna kiiri pelloilla ja lokkien kaklatus rannoilla.
Tapaamistamme edeltävänä päivänä oli lounatuuli heittänyt jo joukon mustavariksia Porin Raatihuoneenpuistoon. ”Niitä on tulossa vielä satoja”, Tiira kertoo. ”Ja kun kaikki ovat tulleet, ne hallitsevat naakkojen kanssa Porin keskustan äänimaisemaa huhtikuusta syyskuuhun.”
Porin keskusta kuulostaa siis mustavariksilta ja naakoilta.
Entäs sitten muut paikat? Kokemäenjoen suisto on ruovikon kahinaa ja kesän koittaessa yölaulajien riemukasta laulantaa. Oma piha Pihlavan Halssissa helisee sinitiaisia ja viherpeippojen ”muhkeata ja monivivahteista” liverrystä. Talitintit ovat sovittaneet titityystänsä eri versioita. Jotkut huutelevat tiityy, tiityy, toiset tyytityy ja jotkut vetelevät polkantahtiintytytytititi.
Tiiran linnunlaulujen äänitysmaastot kauempana kaupungista ovat tuulen kohinaa, puiden rapsahtelua ja liikenteen etäistä jylyä.
Hannes Tiira ei näe edessään avautuvaa maisemaa, mutta hän muodostaa kuvia kuuntelemalla ja haistelemalla.
Kevät on sadetta ja aurinkoa, joka lämmittää pitkän kylmän jälkeen. Sitten maa paljastuu. ”En näe sitä, mutta tunnen sen jalan alla. Se riemastuttaa kovasti. Yhä uusia lintuja tulee. Ja sitten kas, kas, tuolla laulaa jo peippo.”
Vihreys tulee tietoisuuteen ympäristön pehmeytenä ja maan muhevanraikkaana ja lupauksia antavana tuoksuna.
Sen sijaan kukat ja muut kasvit ovat sokealle lähes mykkiä. Ihmisten ilmoilla tuoksujen avulla on helpompaa suunnistaa kuin luonnossa. ”Esimerkiksi kenkäkaupan huomaa vähintään 200 metrin päähän, samoin nakkikioskin. Ne on helppo löytää”, Tiira virnuilee.

Luonto löytyi lintujen avulla
Hannes Tiira on ollut silmänpainetaudin, glaukooman, takia näkövammainen jo vauvasta, mutta vielä koulupoikana hän näki sen verran, että pystyi muun muassa keräämään 500 kasvia herbaarioon. Täydellinen sokeus koitti parikymppisenä 1976.
Vanhat muistikuvat ja värien tajuaminen auttavat hahmottamaan nykyistä maailmaa, mutta joitakin asioita Tiira ei pysty kunnolla edes kuvittelemaan.
Tällaisia ovat itse asiassa useimmat siipiveikot, koska pikkupoikana hän ei harrastanut lintuja. ”Tiedän kyllä minkälainen on lintu, onhan niitä muun muassa täytettynä, mutta erilaiset lajit! Kyllä se on vaikeaa.”
Tiira on koulutukseltaan pappi. Hän valmistui 1977 teologian maisteriksi Helsingin yliopistosta ja toimi valmistumisensa jälkeen virassa Savossa useamman vuoden. 1980-luvulla hän työskenteli vapaana toimittajana. Sitten iski voimakas uupuminen. ”Se kuuluisa dead line”, hän huokaa, ”aineiston viimeinen jättöpäivä!”
Apu tuli kirjaimellisesti taivaasta. Linnut veivät miehen kerta kaikkiaan. Tiira haastatteli kokkolalaista lintuharrastajaa Harri Hongellia kirkon Kotimaa-lehteen. ”Ja mitä enemmän Harri retkiään kuvaili, sen varmemmin tiesin, mikä minun tulevaisuuteni on.”
Luonto ei ollut aiemmin juurikaan puhutellut Tiiraa, mutta nyt hän rupesi kuulemaan ääniä. Maailma liversi, kaakatti ja kiikitti, tuolta kuului yhteysääniä ja tuolta varoitusääniä. ”Lintujen äänten tunnistuksen haasteellisuus on siinä, että samalla lajilla voi olla jopa kymmeniä eri ääniä”, Tiira innostuu. ”Talitiaisella esimerkiksi on pelkästään lauluja kolmisenkymmentä.”
Myös variksella on suuri määrä ääniä. ”Olen jopa tavannut variksen, joka sanoi pari sanaa ihmisen kielellä. Kiitos, kiitos, se kähisi.”
Tiiralla on koossa 304 lintupinnaa, omakohtaista havaintoa, joista kuulopinnoja on 260. ”Se on hyvää keskitasoa”, hän myhäilee. ”300 on raja, jota ei ole helppo saavuttaa. Silloin pitää retkeillä myös muualla kuin kotipaikkakunnalla.”
Vaikka Tiira ei tunnustaudu intohimoiseksi pinnojen kerääjäksi, kenttäkerttusen takia hän saattaisi lähteä kauaksikin.
”Haluaisin kuunnella laulua, joka on kiihkeän boleron ja tasaisesti jumputtavan diskomusiikin väliltä”, hän naureskelee.
”Niin nauhakauppias kuin olenkin, kyllä linnun laulu luonnossa on eri asia kuin nauhalla.”

Lintujen äänittäjä ja tietokirjailija
Nauhakauppiaalla Tiira viittaa nykyiseen toimeentuloonsa. Hän elää lintujen lauluilla. Hänellä on cd-levyllinen ja kasetillinen lintujen ääniä, ja hän varustaa museoita ja retkeilykeskuksia äänitteillä ja tekee ”hyvähenkisiä” mainoksia.
Tiira on myös kirjoittanut kuusi kirjaa, joista kaksi käsittelee vammaisuutta, kaksi paikallishistoriaa ja yksi on sanaseppokirja piilosanoista. Piakkoin ilmestyy Janne Lampolahdenkanssa yhteistyössä tehty satakielistä, kerttusista ja sirkkalinnuista kertova Yön pienet laulajat.
Tiira on aivan hullaantunut yölaulajiin, ja mieluimmin hän käyskentelisi aina suomalaisessa suviyössä.
”Elän vain puolitoista kuukautta vuodessa”, mies runoilee, ”äitienpäivästä ja ensimmäisestä satakielestä heinäkuun alun viimeisen ruisrääkän narskautukseen.”
Tämän puolitoista kuukautta Tiira lähes asuu teltassa jollakin hyvällä yölaulajapaikalla. ”Menee vuorokausitolkulla, etten käykään neljän seinän sisällä.”

”Tekisi mieli nähdä maisema”
Usein kuvitellaan, että sokean kuulo paranee näön menetyksen myötä, mutta se ei pidä paikkaansa. Sokeiden on kuitenkin opittava käyttämään kuuloaan näkevää tehokkaammin. Kaikki äänet vastaanotetaan ja niistä tehdään johtopäätöksiä.
Näköä ei korvaa mikään. ”Viime vuosina olen havahtunut suremaan sokeuttani”, Tiira sanoo. ”Luontoharrastuksen myötä näön menetys on ruvennut tuntumaan kovin isolta asialta. Puuttuu niin paljon. Tekisi mieli nähdä maisema, eikä sen kuvitteleminen auta yhtään.”
Maiseman kauneus pysyy sokealle arvoituksena.
”Jos kuhankeittäjä laulaa ja ruovikko suhisee, äänimaiseman kauneuden tietysti aistii. Mutta mikä kuva siihen eteen liittyy, siitä ei tiedä mitään. Jos minut lähetettäisiin laskuvarjolla johonkin tuntemattomaan paikkaan, niin en lainkaan tietäisi, onko se kaunis vai ruma.”
Kauneus onkin Tiiralle lähinnä rauhaa. ”Mielimaisemani on lempeä sisäsuomalainen lehto. Se henkii vaurautta, runsautta ja turvallisuutta.”

Melu on saastetta
Luonnossa omilla mielipaikoillaan Hannes Tiira ei pelkää mitään. ”Autoista ei ole vaaraa, enkä osaa pelätä murhamiehiä enkä eläimiä.” Lintumies suunnistaa maamerkkien avulla ja äänten perusteella. Vaimo Pirjo Tiira on tietenkin korvaamaton opas.
Lintujen äänittäjälle hiljaisuus merkitsee paljon. ”Kyllä se raivostuttaa, kun yrittää äänittää uuttukyyhkyn kujerrusta ja moottoritie raivoaa vieressä.”
Tiiran mielestä melun merkitystä ei vieläkään huomata, vaikka hiljaisuus on luonnonarvo. Melua ei ymmärretä saasteeksi. ”Meilläkin Porissa Ahlströmin kuitulevytehdas meluaa jatkuvasti, eikä lintuja voisi kuvitellakaan tässä äänittävänsä.”
Melu on taustalla oleva stressitekijä. Se tunkeutuu ihmiseen selkäytimen kautta ja hermostuttaa salakavalasti.
Hannes Tiira on Satakunnan luonnonsuojelupiirin puheenjohtajana tehnyt aloitteen Satakuntaliitolle maakunnan hiljaisten alueitten kartoittamisesta. Ne ovat paikkoja, joissa voi vielä kuunnella luontoa teiden ja tehtaiden häiritsemättä. ”Vaikka täysin hiljaista paikkaa ei oikeastaan Etelä-Suomesta löydä mistään. Äänittäessä sen huomaa. Tarkat laitteet paljastavat karun tosiasian.”

Susi ei pystytä systeemiä
Jos Hannes Tiira nousisi vielä saarnastuoliin, hän puhuisi luonnosta. ”Ensisijalla elämässäni ovat luonto ja Jumalan toiminta siinä. Se on sitä hyvää oloa ja rauhaa, mitä luonnossa parhaimmilla hetkillä kokee”, hän selventää.
Kristillisyys ja luontoharrastus sopivat hyvin yhteen. ”Kristillisyydessä on keskeistä lähimmäisenrakkaus. Minulle esimerkiksi pihan linnut ovat lähimmäisiä. Vastuullani on, että ne saavat talvella ruokaa.”
Pappisaikana Tiiraa pidettiin hyvänä saarnamiehenä. Ja sana on hänellä edelleen hallussa. Nykyisestä elämänmenosta hänellä on varma mielipide. ”Jatkuvan taloudellisen kasvun ihannointi ja aina vain suurempaan vaurauteen ja helppouteen pyrkiminen on ihan vastuutonta hommaa”, hän huokaa. ”Se on syntiä.”
Tiiran mukaan ihmiset voisivat oppia eläimiltä toistensa kunnioittamista ja keskittymistä omiin asioihinsa. ”Eihän esimerkiksi uuttukyyhky puutu toisten asioihin ollenkaan. Eikä susikaan. Se ei pystytä systeemiä, jolla se hallitsisi koko poronhoitoalueen.”
Arvot ovat ihmisillä päälaellaan ja se näkyy rikoksina ja turvattomuutena. Oikean suunnan löytäminen on kuitenkin aivan käden ulottuvilla.
Oi katsohan lintua oksalla puun, se laulaa niin kauniisti aina...
...Ei kylvä, ei niitä, ei myös kokoa, se vastaisten päivien ruokaa, vaan aina sen mieli on riemuisena, ei huomisen huolista huokaa...
”Tässä Jonas Anderssonin pienessä hengellisessä laulussa asia kiteytyy kristallinkirkkaana.”

Teksti: Alice Karlsson