Puheenvuoro: Mikä tekee eläimestä vahinkoeläimen?

Tavan takaa pinnalle nousee käsite vahinkoeläin. Yleisin kohde on hirvi, sitten susi, karhu, majava, myyrä... Olennaista asiassa on, kenelle eläin tekee käytöksellään vahinkoa ja mikä on vahingon rahallinen suuruus.

Metsästäjäjärjestöjen markkinoima vahinkoeläinten pyyntikampanja on saanut tiedotusvälineissä laajasti myönteistä huomiota. Onkin aiheellista, että maahamme pesiytyneitä vierasperäisiä petoja minkkiä ja supikoiraa kuritetaan. Ne ovat vallanneet ekologisia aukkoja. Sen on mahdollistanut lajien tehokas lisääntyminen. Myös suotuisa ilmasto, runsas ravinto ja petoeläinten puute loivat tulokkaille ylivertaiset kasvuolot.

Alun alkaen minkki karkuutettiin tarhoilta. Muistan hyvin, miten 1970-luvulla esimerkiksi Pyhäselässä päästettiin minkkejä suurin joukoin luontoon puutteellisten tarhamääräysten johdosta. Kanalintujahdissa ollessani sain saaliiksi monia tarhaminkkejä jopa keskeltä metsää, mikä ei ole minkin normaalia reviiriä. Sehän on rantojen asukas.

Supikoiran levittäytyminen kävi myös varsin vaivattomasti. Aluksi sitä pidettiin kiinnostavana vieraana, mutta nopean sikiämisen myötä senkin niskaan lyötiin vahinkoeläimen leima. Tosin pitävää varmuutta supikoiran vahingollisuudesta ei ole osoitettu.


Eläinkannat romahtavat, kun elinympäristö kapenee

On silti todettava, että supikoirien lisäännyttyä esimerkiksi kanalinnut ovat selvästi taantuneet. Se taas ihmetyttää, ettei lajilla näyttäisi olevan mitään osaa jänisten määrään. Paremminkin koiraeläimen luulisi kurittavan maaeläimiä kuin siivekkäitä. Todennäköisesti metsätalouden haittavaikutukset ovatkin näkyvin syy kanalintujen katoon.

Liian rajut elinympäristöjen muutokset ovat koituneet etenkin metson kohtaloksi. Mutta ei teerenkään osa kadehdittava ole. Entiset satapäiset parvet ovat huvenneet vaivaisiksi rippeiksi.

Minkin vaikutusta sorsakantojen vähenemiseen ei voi kiistää, mutta se ei ole ainut totuus asiasta. Sorsalintujen elinympäristöt ovat muuttuneet lähes yhtä paljon kuin kanalintujen. Esimerkiksi kotijärvelläni Pyhäselällä rantaluhtien pinta-alat ovat pienentyneet valtavasti 1970-luvulta. Sorsille ei riitä enää suotuisia asumisreviirejä. Silti sorsalintujen metsästyksessä tätä asiaa ei ole otettu huomioon lainkaan. Kantojen vähentymisen syyt on sälytetty petoeläinten niskaan.

Myös piisami on tuotu Suomen luontoon ja luetaan vahinkoa aiheuttaviin eläimiin. Syyksi on kelvannut sen mieltymys vesikasvien hammasteluun. Silti piisamin istutus oli harvoja oikeaan osuneita ratkaisuja. Näin minkille tuotiin sen luontainen saalis. Ilman piisamia minkki verottaisi paljon nykyistä enemmän maamme luontaista eläinkantaa.


Vahingot mitataan rahassa

Ihminen on ajattelevana nisäkkäänä päässyt siihen kehityksensä lakipisteeseen, että hän on oivaltanut hinnoitella luontoa. Se näkyy kaikkialla länsimaisessa kulttuurissa.

Jokainen luonnon kohde hinnoitellaan käyvän "markkina-arvon" mukaan. Uhan-alaisen eläimen hinta on yhtä korkea kuin Nokian osake kurssikehityksen huipulla. Vahinkoeläimellä taas ei ole "pörssiarvoa" ollenkaan. Se on henkipatto ilman tapporahaa.

Eläimet eivät tunne tätä ihmisen kehittämää keinotekoista jaottelua, joka perustuu mielikuviin. Eläimet elävät yhä vuosimiljoonien takaa periytyvien vaistojensa ohjaamina. Saalistaessaan ne ilmentävät olemassaolonsa tarkoitusta. Eläin ei tunne tai tiedä tekevänsä kenellekään vahinkoa. Mikäli sen saalistaminen estetään, myös sen elämän tarkoitus häipyy saman tien. Tämän näkee eläintarhojen laiskoista lemmikeistä.

Kaikki eläimen toiminnot perustuvat joko itsesuojeluvaistoon tai sukuviettiin. Itsesuojeluvaisto on aivan vastaavalla tavalla määräävässä asemassa kuin ihmiselläkin. Se käynnistää eläimessä ravinnonhankinnan, taistelun, pakomatkan tai pesän teon jälkeläisten turvaksi.

Paranevat elinolot taas käynnistävät lajin runsaan lisääntymisen. Juuri metsien taimettumisen myötä nuorta kasvustoa ravinnokseen käyttävät hirvet ovat kasvattaneet toistuvasti kaksoisvasoja. Se on evoluution lahja. Suurpetojen puute on taannut kasvinsyöjälle lähes ihanteelliset kasvuolot. Vain metsästyksellä kasvua voidaan enää hillitä. Hirven kun ei tahdota antaa tehdä "terroritekoja" ihmisen omaisuudelle.

Hirvestä saadaankin hyvä esimerkki ihmisen ajattelussa tapahtuneesta takinkäännöstä elintason kohotessa: yksinomaan kasvisravintoa elannokseen käyttävästä nisäkkäästä on tehty maamme pahin vahinkoeläin. Entisaikaan vain suuret pedot katsottiin ihmiselle vaarallisiksi. Nyt hirvi, majava ja myyrä tuntuvat uhkaavan näkyvimmin maa- ja metsätaloudesta elantonsa saavia ihmisyhteisöjä. Väkivauraat metsäyhtiötkin tuntuvat olevan saman uhan alla!

Hirven kontolle laitetaan syyt myös hirvikolareista, vaikka totuus on se, ettei hirvi ole aiheuttanut ainuttakaan kolaria. Ihminen aiheuttaa itse omilla toimillaan kaikki itseensä kohdistuvat vahingot. Hirvi ei pysty varautumaan liikkuvan auton uhkaan vaan voi tuntea ainoastaan tilanteeseen liittyvän pelon, mikä taas laukaisee eläimessä itsesuojeluvaiston.

Yleisesti ottaen vahinkoeläimen pyyntiä pidetään hyväksyttävänä, koska petoeläimen poistamisen on katsottu parantavan kasvinsyöjien selviytymistä. Näin tehdessään ihminen vapauttaa itsensä pahasta teosta ja korottautuu saman tien elämän herraksi. Asiassa on vain yksi mutta: ihminen ei pysty ikimaailmassa luomaan yhtään elämänmuotoa, mutta silti hän kuvittelee tietävänsä, mikä on luonnolle parasta.

Kirjoittaja on pohjoiskarjalainen vapaa toimittaja ja luontokuvaaja, joka on perehtynyt yli 25 vuoden ajan kuvauskohteinaan olevien nisäkkäiden elämään.

Teksti: Jouko Kuosmanen