Professori Uin kamppailut

Kokoussalin ulkopuolella etenee Kioton kevät. Ensimmäiset kirsikat kukkivat, haapanat ja jouhisorsat lähtevät kohta pesimäseudulleen pohjoiseen. Käynnissä on yksi Maailman vesifoorumin lukemattomista seminaareista. Huomioni kiinnittyy yleisön joukossa istuvaan vanhaan japanilaiseen, joka sitkeästi pyytää puheenvuoroa nuorempien hieman etuillessa. Viimein on hänen vuoronsa.

Vaatimaton japanilainen on professori Jun Ui, jonka merkitys maailmalla lienee suurempi kuin Kiotoon kokoontuneiden kymmenien ministerien: Hänen takiaan elämme nyt vähemmän myrkyllisessä ympäristössä. Ui oli nuorena kemistinä selvittämässä, mistä Minamatan kaupungin oudot sairastumiset johtuivat. Eteläjapanilaisen kaupungin kissat olivat 1950-luvun alussa alkaneet käyttäytyä oudosti. Ne liikehtivät hullusti, ikään kuin tanssivat, ja monet niistä heittäytyivät lopulta mereen. Ilmiö oli yleinen ja sai nimensä, "itsemurhaan taipuvaiset tanssijakissat".

Minamatalaiset miettivät, josko kissojen käytös enteilisi jotakin pahaa. Pian ensimmäiset ihmisetkin sairastuivat ja osa heistä kuoli. Selvisi, että menehtyneitä oli ollut jo aiemmin ja kaikkia yhdisti runsas kala- ja simpukkaravinnon käyttö. Jun Ui oli mukana osoittamassa syyllistä, joka oli elohopea ja sen mereen päästänyt Minamatan suuri kemiantehdas. Virallisesti Minamatan metyylielohopeamyrkytyksen uhreiksi luetaan nyt 12 617 henkilöä eli saman verran kuin osallistujia maailman vesistöfoorumissa. Todennäköisesti uhreja on paljon enemmän. Valtava määrä ihmisiä, valtava määrä kärsimystä. Kemiantehdas väisteli vastuutaan ja korvauksia 1960-luvun lopulle asti. Olen ymmärtänyt, että on paljolti professori Uin pitkän kamppailun ansiota, että uhrit saivat oikeutta.

Minamatan tragedia ravisteli koko maailmaa kohti vastuullisemman teollisuuden aikaa, kun Ui ja hänen paikalle tuomansa pari uhria läväyttivät sen Tukholman ympäristökokouksen nähtäville 1972. Jo muutamaa vuotta aikaisemmin Ui kävi Suomessa varoittamassa elohopean vaaroista, ja esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliitto muisti häntä Pekka Nuortevan junailemalla ansiomerkillä jo 1970. Se palkinto meni oikealle miehelle, joka nykyisinkin jaksaa puolustaa kotisaarensa Okinawan luontoa koralliriuttoineen ja Japanin vesistöjä.

Toisen maailmansodan aikaan Jun Uita koulutettiin taistelemaan amerikkalaisia vastaan aseenaan vain bambukeppi. "Siinä sodassa meidän olisi pitänyt luovuttaa jo paljon aikaisemmin. Luonnon puolesta käytävää kamppailua ei sitä vastoin ole vielä hävitty."

Teksti: Antti Halkka