Kohtaaminen suden kanssa

Susi uimassa Kustavissa.

Helatorstai-ilta Kustavissa oli tyyni mutta kylmä. Vaikka olimme mieheni kanssa juuri tulleet saunasta, päätimme siitä huolimatta lähteä pienelle luodolle yrittämään hanhien ja haahkojen kuvaamista. Vedimme pipot päähän ja ponnistauduimme haalareihin — ja sitten menoksi.

***

Olen saanut melko konservatiivisen kasvatuksen isovanhempieni myötävaikutuksella. Penniä pitää venyttää kaikissa mahdollisissa asioissa, leipä pitää olla aina oikein päin leipäkorissa, älä kiroile, kirkkoon pitää kuulua ja niin edelleen. Lista on pitkä ja jopa jossain määrin ahdistava. Minulla on kuitenkin erittäin kyseenalaistava ajatustapa, ja olen usein pohtinut ihmisten ajatuksia ja asenteita vanhojen sanontojen pohjalta; syitä ja seurauksia, miksi tällaiseen johtopäätökseen on tultu? Elämä vanhojen sanontojen kautta tuntuu sisältävän paljon sääntöjä ja rajoitteita; muussa tapauksessa kuuma kivi putoaa päähäsi tai kosto seuraa muussa muodossa.

Ainakin yhteen sanontaan yhdyn täysin: jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Miten sitä muuten pystyy kuvaamaan toiselle ihmiselle, mitä on nähnyt tai kokenut, ellei hän ole siinä mukana? Tai ellei siitä ole jotain muuta tositetta olemassa, esimerkiksi valokuva? Jopa jumalaisen kaunis sateenkaari haalenee kalpeaksi varjoksi, ellet näe sitä omin silmin. Nuorempana kerroin ihmisille hurmioituneita tarinoita luonnon tapahtumista, mutta vanhemmiten on jo hyvinkin kriittinen kokemuksiensa jakamisesta. Taas löytyy käyttökelpoinen sanantapa: helmiä sioille. Joko he ovat täydellisen välinpitämättömiä tai suhtautuminen on sen verran latteaa tai jopa negatiivista, eli miksi uhrata siihen panoksia?

Luontokokemuksiin liittyviä haaveita minulla on ollut aina. Suurimmat ovat kohdata luonnonvarainen susi, karhu ja hylje. Ja jopa tässä järjestyksessä ja tietenkin mieluiten turvallisen etäisyyden päästä. En viime kädessä ole ihan täysillä uskonut näiden haaveiden toteutumiseen, koska matemaattisesti ajateltuna sen pitäisi olla erittäin epätodennäköistä. Suomessa susia on vajaa 200, karhuja enemmän, mutta eivät edes metsämiehet yhytä karhua helposti. Mutta toisaalta luonto on arvaamaton ja yllätyksellinen….

***

Kustavin ilta oli mielettömän kaunis. Merenkäynti oli vähäistä; pienellä veneellämme saavutimme kohteen nopeasti ja ilman pahempaa paukutusta. Haahkojen poikamiesporukat olivat aktiivisesti liikkeellä ja hylätyt morsiamet makasivat pesissään muniaan hautoen. Vietimme illan luodon liepeillä auringonlaskuun asti, ja seuraava työpäivä mielessä suuntasimme veneen nokan kotia kohti.

Kustavin Ströömille tullessamme, kuvasin vielä uroshaahkoja ja katselimme niiden touhuja. Ajelimme hiljakseen, kun mieheni sanoi: "Nyt saat hyvän kuvan. Tuolla edessä on hylje vedessä." Hämärässä valossa yritin pinnistää katsettani, mutta epäilys mielessä, josko kyseessä todellakin on hylje. Kohde oli vielä melko kaukana, ja hahmo muuttui sitä mukaa, mitä lähemmäs pääsimme. Lajintunnistusprosessi oli melko hupaisa; ensin se oli hylje, sitten karhu, hirvi, peura ja viimeiseksi hiljaisuus. Ei voi olla totta! Susi uimassa Kustavissa!

Hukka oli pyrkimässä saaresta mantereelle, eikä sillä liene muuta keinoa kuin uida. Kun se havaitsi meidät, mieli muuttui, ja susi käänsi suunnan takaisin saareen. Matkaa oli kyllä enemmän kuin mantereelle, mutta eläin ei sitä tietenkään pystynyt hahmottamaan. Saari on suhteellisen iso, eikä ollenkaan huono kohde isolle petoeläimelle. Ja varsinkin lintujen pesimäaikaan, kun haahkanpesät ovat ruokaa pullollaan.

Mieheni sammutti veneen moottorin ja liu'uimme hiljaa uivaa eläintä kohti. Uskomattomin osuus koko jutusta on se, että minulla on kamera kädessä, muistikortissa on tilaa ja vaihdoin juuri täyden akun kameraan. Ei tällaista todellakaan tapahdu oikeassa elämässä?

Ensimmäinen tunne tajutessani uivan eläimen olevan susi, oli verrattavissa jonkinlaiseen huumaantumiseen. Katsellessani kaunista eläintä, unohdin kaiken vähäisenkin, mitä tiedän valokuvauksesta. Otin kuvia, ja nimenomaan räpsintäkuvia. Aikaa olisi ollut riittämiin "kikkailla" kameran kanssa, mutta samalla mietin, miten paljon tuota raukkaa mahtaa pelottaa? Vaikka tapahtuma oli meille aivan sensaatiomainen, sitä se tuskin oli sudelle. Sen perivihollinen, ihminen, on veneessä muutaman metrin päässä ja salamavalo räpsyy. Tuskin se oli ennen joutunut tällaiseen tilanteeseen?

Ihmisen mieli on todella omituinen, kun vastakkain on kaksi täysin ääripääintressiä. Mietin, haluanko saada sudesta hyvän kuvan, ja kaartaa veneellä sen eteen saaden kuvan rintamasuunnasta. Sudelle se olisi uuvuttavaa, koska se luonnollisestikin kääntyisi taas, kun edessä on vene. Vai annanko sen uida rantaan, menettää elämäni, todennäköisesti ainoa, tilaisuus saada villistä sudesta kuvia muutaman metrin etäisyydeltä? Muutamassa sekunnissa kuumeisesti risteileviä ajatuksia, ja kaiken ylittävä sääli tätä parjattua ja vainottua eläintä kohtaan.

Susi uida puuskutti kohti rantaa pitäen katseensa tiukasti saaressa. Vauhti oli yllättävän kova, mutta matkakin oli pitkä. Seurasimme hiljaisina sen menoa, kunnes se pääsi kiipeämään rantakalliolle. Muutama hurjan pitkä ja joustava loikka, niin se oli jo metsän reunassa. Siinä se kääntyi ympäri ja katsoi meitä ennen katoamistaan puuston suojiin. Ja me istuimme veneessä aivan tyrmistyneinä.

Tajunta alkoi pikkuhiljaa suodattaa tapahtumaa. Villi susi uimassa veneen vieressä. Voi elämä, mikä kokemus! Kotiin ajellessamme mietin, voiko tätä edes kertoa kenellekään. Susi koetaan pääasiassa haittaeläimenä; lampaiden raatelijana ja koirien syöjänä. Sen rooli luonnollisena jatkeena ravintoketjussa on kyseenalaistettu; se raukka kun sattuu kilpailemaan samoista hirvistä ihmisen kanssa, joka on sen biologinen perusoikeus. Ja ihmisen kanssa kilpailu ei ole yhdellekään eläimelle tuonut mitään hyvää seuraamusta.

***

Alkaako tästä hysteria mustikanpoimijoiden keskuudessa, jos tieto sudesta, vaikkakin yksinäisestä vaeltajasta, leviää kylällä? Muistin lapsuudestani lehtijutun, jonka luin silmät selällään Mynämäen tappajasudesta. Tämä eläin napsi lapsia koulutieltä ja paimenesta, ja heidän raajojaan tai päitään löytyi metsästä. Juttu saattoi olla sensaatiohakuisesti kirjoitettu, mutta vaikutti minun mieleeni vahvasti. Minua vainosi pitkään pelko, että öisin sänkyni alla on susi, joka nappaa minut heti kun valot sammuvat. Tärisin kauhusta peiton alla, ja yritin kuulla pedon liikkeet alapuolellani.

Miksi susi väijyisi minua oman sänkyni alla? Miksi suteen liitetään niin paljon inhimillisiä piirteitä, vaikka se on vain eläin ja peto, joka yrittää joka päivä saada jotain vatsansa täytteeksi? Onko suden kiistämätön älykkyys ryhmätyöskentelijänä aiheuttanut tämän? Ihminen kun niin mielellään ottaa kunnian yhteistyökyvystä ja kiistämättömästä sosiaalisesta verkostosta, joka toimii yhteisen hyvän eteen. Kaiketi se on pelottavaa, että joku vähäinen eläin pystyy samaan.

Ihmisten asenteet sutta kohtaan ovat todella äärimmäisiä; silkka kauhu ja pelko, viha tai fanaattinen suojelu. Varmasti on ihmisiä, jotka ajattelevat suden kuuluvan luonnollisena osana ravintoketjun huipulle peuranmetsästäjänä, mutta omalle kohdalle näitä ihmisiä ei ole kovin montaa sattunut. Sitten myönnytys; minulla ei ole kokemusta suden läheisyydessä elämisestä. Ainakaan susilauman läheisyydessä. Minun koirani ovat säästyneet pedon hampailta, ja lampaita en ole koskaan omistanut, joiden hengen puolesta olisin joutunut öitäni valvomaan. Yksinäisiä vaeltajia tiedetään Satakunnan ja Varsinais-Suomen alueella olleen aina, mutta ei aktiivista laumaa juoksemassa pitkin maita ja mantuja. No…Vakka-Suomessa on tehty lähiaikoina havainto susilaumasta, mutta en ota sen todenperäisyyteen sen enempää kantaa…

Kaiken kaikkiaan olen miettinyt paljon tämän kokemuksen jakamista. Olen aika väsynyt ihmisten asenteisiin ja tapahtuman aiheuttamiin kommentteihin: "Kai se ärisi ja murisi koko ajan uidessaan?" "Oletko ihan hullu? Et sitten lähtenyt karkuun?" "Minkä vuoksi se sinun eteesi tuli? Minä sen olisin halunnut nähdä." "Miksette ajaneet sen yli veneellä?" "Olisitte ottanut haavin, ja painanut sen pohjaan." Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Niinpä niin.. Kyseessähän on verenhimoinen peto...

Onneksi harvat ja valitut ovat olleet innoissaan ja positiivisia, joten kaiketi sudellakin on edes hitunen toivoa jäljellä? Tämä negatiivisuus pystyi hivenen naarmuttamaan kokemuksen ainutlaatuisuutta ja hienoutta, mutta pahemmastakin on toivuttu. Loppuyhteenvetona tästä kaikesta voin käyttää vanhaa sanontaa, joka tiivistää tämän hurmaavan kokemuksen: "Kell' onni on, se onnen kätkeköön."

Teksti: Sari Virtanen
Kuvat: Sari Virtanen