Polun päässä on mäyrän pesä

Kuvaaja Asko Hämäläinen

Mäyrä on hämärien kesäöiden rauhallinen hiippailija. Sen kupera olemus, viirunaama, pienet korvat ja hännättömyys tekevät erehtymisen mahdottomaksi. Mitä mäyrä tienvarresta tai mäensyrjästä etsii? No, lieroja tietenkin.

Metsäpolku kiertelee kallioita ja välttelee soisia painanteita. Se johdattaa etelään viettävään rinteeseen, jossa kasvaa pähkinäpensaita. Maassa näkyy kielojen, vuokkojen ja kevätlinnunherneen lehtiä.
Sananjalkojen alla, pehmeässä maassa on pieni kuoppa, sen vieressä toinen ja vielä kolmaskin. Kuopat ovat 10–15 senttiä leveitä ja saman syvyisiä. Jokaisen kuopan pohjalla näkyy tummia ulostekikkaroita; tämä on mäyrän käymälä.
Käymälä ei ole pelkkä tarpeidentekopaikka vaan tärkeä merkki kaikille vieraille mäyrille: tässä kulkee meidän klaanimme raja. Kun mäyrä merkitsee aluettaan, se lisää ulosteisiin perärauhastensa eritteitä. Niiden muikea löyhkä kertoo tarkkanenäisille lajikumppaneille, onko kyseessä oman porukan jäsenen vai vieraan tuotos.
Mäyrän jälkiä on paljon. Viirunaamat kaivavat maasta lieroja, toukkia ja juuria ruuakseen. Metsäautotien pehmeään hiekkaan on jäänyt jalkojen painalluksia, joissa erottuvat polkuanturoiden sekä varpaiden ja kynsien jäljet. Mäyrä on kanta-astuja, jonka jäljet muistuttavat pieniä karhunjälkiä.

Mäyräklaanin linna
Mäyränpesä sijaitsee vain puolen kilometrin päässä käymälästä. Polku vie melko suoraan sitä kohti. Se on niin vahvaksi tallattu, että pesässä asustaa luultavasti melkoinen klaani. Samaa kertovat pesärinteen maakasat. Niitä on usean kulkuaukon edessä, ja ne ovat tuoreita. Suurperhe on laajentanut elintilaansa. Olisi mukava tietää, kuinka monta aikuista pesässä asustaa — näin hyvässä ympäristössä Etelä-Suomessa määrä voisi olla viisi tai kuusi aikuista. Joskus klaanissa on yli kymmenenkin aikuista mäyrää.
Pesässä saattaa olla käytäviä jopa satoja metrejä. Linnoituksessa on kulkuaukkoja pääsisäänkäynnin lisäksi ainakin kolme, mutta kasvillisuuden, kivenlohkareiden ja maan painanteiden kätköissä saattaa vielä olla useita lisäaukkoja. Luolaston reunimmaisen aukon läheltä löytyy vielä ketun jättämä uloste. Kettu ja supikoira asustavat usein alivuokralaisina mäyrien linnan syrjäkamareissa.
Mäyrät käyttävät samaa pesää useita vuosia, vuosikymmeniä ja joskus jopa vuosisatoja. Asukkaat vaihtuvat, mutta linna pysyy. Mäyrät kaivavat jatkuvasti uusia käytäviä ja jättävät vanhoja käyttämättä; näin asumus elää ajan mukana. Hylätytkin mäyränpesät löytävät nopeasti käyttäjänsä, sillä kunnollisista luolista on Suomessa ankara pula.
Käytävien yhteyteen mäyrät tekevät laajempia pesäkammioita, joiden pohjan ne vuoraavat kuivilla saniaisilla, sammalilla ja lehdillä. Nämä petiainekset ne vaihtavat aina keväisin uusiin. Klaanissa yleensä vain yksi naaras synnyttää poikasia. Poikaspesä on hieman muita asuinkammioita laajempi ja sijaitsee tavallisesti yläviistoon vievän käytävänhaaran perällä.

Monipuolinen ruokavalio
Mäyrän ravintoa on tutkittu selvittämällä tapettujen eläinten mahalaukkujen sisältöä. Mäyrät syövät lieroja, hyönteisiä, myyriä, sammakoita, sisiliskoja, viljaa, muita viljelyskasveja, hedelmiä, marjoja ja jonkin verran myös erilaisten luonnonkasvien juuria, maavarsia ja meheviä osia. Erityisen perso mäyrä on hunajalle: se kaivaa esiin ja syö löytämänsä mehiläisten, ampiaisten ja kimalaisten pesät hyönteisten raivokkaista pistoista välittämättä.
Lintujen pesimäaikana ammuttujen mäyrien mahalaukuista löytyy joskus myös munankuoren kappaleita.
Mäyrän sanotaan syövän haitaksi asti riistalintujen munia ja poikasia sekä jänisten poikasia kuten se tekeekin, jos niitä sen eteen sattuu. Varta vasten mäyrä ei etsi lintujen tai jänisten pesiä ja poikasia — tällainen ruoka on sille bonusta, sattuman tuomaa ylimääräistä hyvää.
Tutkimukset eivät tue väitteitä mäyrän haitallisuudesta, puhumattakaan siitä, että se vaikuttaisi millään tavalla riistakantoihin.
Jos eläimistä pitää etsiä jonkinlaista hyötyä tai haittaa ihmiselle, niin mäyrästä on varmaankin enemmän hyötyä. Se syö myyrävuosina suuria määriä vahinkoja aiheuttavia myyriä. Mäyrä huolehtii luolastoistaan ja valmistaa näin pesäpaikkoja monille muille eläimille. Lisäksi sen näkeminen saa hyvälle tuulelle pitkäksi aikaa.

Erikoinen vuodenkierto
Mäyrän vuosi on vahvasti kaksijakoinen ja muistuttaa karhun ja supikoiran vuotta. Kevään, kesän ja syksyn mäyrät viettävät ruokaa etsien ja syöden. Erityisesti syksyn tullen ympäristö tarjoaa mäyrille loputtomasti ruokaa pelloilta ja puutarhoista. Keväällä vain vaivoin kymmenkiloinen, poikkeuksellisen kookas urosmäyrä voi lokakuun lopussa painaa melkein 20 kiloa. Pieni osa painonlisäyksestä on todellista kasvua, mutta paljon suurempi osa on silkkaa rasvaa.
Talven lähestyessä mäyrä vetäytyy pesäänsä, asettuu kuivalle saniaisvuoteelleen kippuraan ja sulkee silmänsä. Talviunen aikana sen ruumiinlämpö alenee muutamalla asteella, elintoiminnot hidastuvat ja energiankulutus vähenee. Syksyllä keräämänsä rasvan varassa mäyrä selviytyy seuraavaan kevääseen.
Mäyrän uni on kuitenkin paljon levottomampaa kuin esimerkiksi karhun. Se herää viikon–parin välein, vaihtaa asentoa, käy pesän sisäänkäynnillä haistelemassa ilmaa ja lähtee joskus ulos tutkailemaan tilannetta ja tekemään tarpeensa. Jos sää on leppeä, mäyrä voi jopa jäädä hereille.
Keväällä pesäluolastosta ilmestyy perin hontelo mäyrä — syksyn runsaat rasvakerrokset ovat vain kaukainen muisto. Nälkäinen raitanaama joutuu etsimään ruokaa luonnosta, joka ei vielä sitä ole ehtinyt juuri tuottamaan. Mäyrän pelastus on sen monipuolisuus: kaikkiruokainen löytää tarpeeksi ravintoa sieltäkin, missä puhdas kasvinsyöjä tai peto jäisi nälkäiseksi.

Hidastettua lisääntymistä
Mäyrien kiima-aika vaihtelee. Se voi alkaa jo kevättalvella ja jatkua loppukevääseen, minkä lisäksi mäyrillä voi olla toinen kiima-aika kesän taittuessa syksyksi. Oli kiima milloin hyvänsä, poikaset syntyvät yleensä kevättalvella.
Mäyrillä kuten useimmilla muillakin näätäeläimillä on viivästynyt sikiönkehitys. Hedelmöitystä ei seuraa alkioiden kiinnittyminen kohdun seinään: varhaisessa kehitysvaiheessa olevat alkiot jäävät irtonaisina lillumaan kohtua täyttävään nesteeseen. Kiinnittyminen viivästyy 3–10 kuukautta siitä riippuen, milloin parittelu on tapahtunut.
Kun alkiot kiinnittyvät kohdun seinämään, niiden kehitys jatkuu. Poikaset syntyvät noin 50 vuorokautta kiinnittymisen jälkeen. Poikueen koko vaihtelee, tavallisesti siinä on kaksi–kolme pentua, mutta hyväkuntoinen naaras voi saada jopa viisi jälkeläistä. Pennut ovat syntyessään karvapeitteisiä, vaaleanpunaisia. Naaras imettää niitä ravintotilanteen mukaan kolme–kuusi kuukautta. Poikaset voivat syksyllä lähteä omille teilleen, mutta usein ne viettävät ensimmäisen talven äitinsä kanssa samassa pesässä.

Teksti: Juha Valste
Kuvat: Asko Hämäläinen