Luontoa ei jätetä

Sitä kohti oli kuljettava, punaista tupaa ja perunamaata. Saavuin mummonmökille, joka odotti uutta asujaa. Sen ruohottunut pihapiiri kaipasi kuopsuttajaa, omenapuut ja marjapensaat hoitajaa. Eikä se talo päästänyt ohitseen.

Nyt lähiluontoretkeni siirtyvät Helsingin Keskuspuiston havupuiden varjoista Päijänteen rannoille ja pihapuuni vaihtuvat supisevista haavoista vaiteliaiksi, kuhmuraisiksi omenapuiksi.

Työni Suomen Luonnon toimituksessa alkoi 22 vuotta sitten toimitussihteerin sijaisuudella. Ilokseni pesti muuttui pysyväksi, ja pääsin toden teolla käymään hämmästyttävää "luontokoulua" monine oppiaineineen. Sitä koulua tulen käymäänkin lopun elämääni; lieneekö alkeisoppimääräkään vielä suoritettu.

Luonnon ihmeistä on ollut ilo kertoa lukijoille. On tuntunut mielekkäältä ja tärkeältä kirjoittaa myös ympäristöämme uhkaavista vaaroista ja työstä ympäristön suojelemiseksi. Suomen Luonnon paikka tiedonvälityksessä ei ole vähäinen. Uhat maapallon yllä tiivistyvät. Tietoa tarvitaan samoin kuin päättäjien ravistelua ja uskon valamista yksittäisen ihmisen tekojen merkitykseen.

Paljon on muuttunut parissa vuosikymmenessä. Sähkökirjoituskone muutaman rivin korjausnauhoineen oli moderni työväline 1985. Käsikirjoitusliuskoja leikattiin ja liimattiin. Pian saimme ensimmäiset, pienet tietokoneet, "kottaraispöntöt", mutta vieläkin käsikirjoitukset lähetettiin kirjapainoon oikolukijoiden ja latojien työstettäviksi. Koneet kehittyivät, työ sähköistyi kuvia myöten ja siirtyi yhä enemmän omiin käsiin. Olemme jo pitkään olleet paitsi toimittajia myös oikolukijoita, latojia ja välillä taittajiakin.

Tärkein ei kuitenkaan muutu: tiedon välittäminen. Tietokoneesta ei — vielä toistaiseksi — tule ulos valmista juttua napin painalluksella. On kaiveltava tietoa, haastateltava ihmisiä, koottava, sulateltava, kirjoitettava ja tarkistettava. Onneksi.

Kiitos antoisista vuosista työtovereille ja lukijoille! Jätän Kotkankadun työpöydän, mutta en vuodata liikaa eron kyyneleitä: yhteistyöni Suomen Luonnon kanssa jatkuu vapaana toimittajana; luontoa ei jätetä — eikä Luontoa.

Ilma on sakeanaan valkoista pumpulia. Musta maa saa pehmeän peiton. Sytytän kynttilän ja lämmitän leivinuunin. Pian selviää, saako ruisleipä vanhassa leivinuunissa erilaisen maun kuin sähköuunissa.

Hyviä hämärän hetkiä ja rauhallista joulun odotusta!

Teksti: Ritva Kupari