Missä marjamaat? Näitkö sopulin?

Kuva: Harri Nurminen

Keräämme kesäkisassamme tietoja tunturisopuleista ja mustikkamaista.

Suomen Luonto 5/08:
Sopulivaellusta ei tulekaan

Sopulivaellus ei toteudukaan tänä vuonna, sanoo Suomen Luonnon haastattelema asiantuntija. Toukokuun
lopulla Inarissa ja Utsjoella olleista loukuista löydettiin viikon aikana vain viisi sopulia, eivätkä paikalliset
ole nähneet teillä jyrsijän raatoja. Syytä sopulikatoon ei tiedetä, mutta kenties keväällä lumi painautui niin tiiviiksi, etteivät sen alta eläimet saaneet syötyä sammalta. Yksi vaihtoehto on, että sopulit ovat saaneet metsissä myyrien tauteja. Petoja sen sijaan ei ole näkynyt Lapissa erityisen paljon.
Juha Honkonen


Suomen Luonto 4/08:

Viime syksystä lähtien Lapissa on ollut merkkejä tunturisopuleista. Jonkinlainen vaellus on odotettavissa, mutta minkä suuruinen siitä tulee ja mihin asti se laajenee?

Jos vaellus alkaa, se käynnistyy kun lumi alkaa sulaa. Silloin liikaväestö purkautuu ympäristöön. Sopulit liikkuvat öisin, ja eniten niitä näkeekin autojen valokiiloissa teitä ylittämässä tai tienviertä pitkin kipittämässä. Aamulla asfalttia täplittävät sopulien raadot.

Tunturisopulien vaellus on tarua tavanomaisempaa. ”Sopulit eivät vyöry eteenpäin yhtenäisenä mattona, vaan jokainen taittaa taivalta yksinään. Vaelluksella olevat sopulit näet haluavat päästä vihaisista kavereistaan eroon.” Näin sanoo Metsäntutkimuslaitoksen pikkunisäkästutkijana elämäntyönsä tehnyt Asko Kaikusalo.

”Tunturisopulit ovat hiljaisina vuosina huomaamattomia ja rauhallisia kuten muutkin myyrät, mutta liikakansoitettuna niistä tulee äkäisiä. Mikä tahansa liikkuva laukaisee ärhentelyn.”

Sopulit rähisevät kirskahtelemalla. Ne nousevat takajaloilleen ja hosuvat etutassuillaan. Kun sopulit oikein raivostuvat, ne hyppivät tasakäpälää. Kiukku voi yltyä jopa niin kovaksi, että ne kuolla kupsahtavat.

Kaikusalo on nähnyt monia sopulivaelluksia, esimerkiksi 1959 Karigasniemellä ja 1960 Kilpisjärvellä. Ikimuistoinen, pitkä vaellusten sarja alkoi 1969–1970, jolloin sopulit vaelsivat koko Lapin läänissä joka kinkeripiirissä.


Tungos pistää liikkeelle

Muutaman vuoden oli hiljaista, mutta 1974 tunturisopuleita nähtiin Metsä-Lapissa. ”Se oli seurausta edellisestä laajasta vaelluksesta. Osa aiemmin vaeltaneista sopuleista oli päässyt Metsä-Lappin asti, jäänyt henkiin ja lisääntynyt siellä. Seuraavat mainingit löivät Itä-Lapissa 1978 ja vielä 1980 Saariselällä.”

Kaikusalon mukaan sopuleiden alkukoti on suurtuntureitten lumenviipymäalueilla, joissa voi talvella olla kolmekin metriä lunta. Siellä on lämmintä ja turvallista. Keväällä eläimet tulevat esiin ja levittäytyvät alemmaksi.

Vasta ylitiheä kanta alkaa vaeltaa. Sopulit myös lisääntyvät vaelluksen aikana, eikä yhden yksilön kulkeman matkan pituutta tarkalleen tiedetä.

Sopulit eivät vaella päättömästi. Ne seurailevat jokien varsia, ojanpohjia, porojen polkuja ja kiertävät kivet sekä kalliot.

Muutkin myyrät vaeltavat, mutteivät niin näyttävästi kuin tunturisopulit. Kun peltomyyrillä tulee pakettipellolla tungosta, voi niitä hyvin löytyä metsistä etsimässä uusia asuinpaikkoja. Ne eivät kuitenkaan tule tungoksessa niin vihaisiksi kuin tunturisopulit.

Tunturisopulivaellukset on koettu merkkinä lähestyvästä sodasta. Toinen uskomus on, että vaeltavat sopulit syövät kaiken, mikä eteen sattuu. ”Sopulien hyvät lisääntymisvuodet sattuvat yksiin muiden myyrien huippuvuosien kanssa”, Kaikusalo selittää. ”Lapinmyyrät silppuavat heinät, syövät perunoita ja kaluavat peltomyyrän kanssa männyntaimet, harmaakuvemyyrät pätkivät puolestaan mustikanvarvut. Tunturisopulit ovat sijaiskärsijöitä. Nehän syövät lähes yksinomaan sammalta.”


Vieläkö on mustikkamaita?

Metsäntutkimuslaitos tutki metsäkasvilajien runsaussuhteita vuonna 2000 ja totesi muun muassa, että mustikka on taantunut 50 viime vuoden aikana.

Syitä mustikan vähenemiseen ovat ennen kaikkea metsien avohakkuut ja maanmuokkaus. Avohakkuu altistaa met­sänpohjan auringon porotukselle, muokkauksessa mustikanvarvut katkeilevat ja juuret altistuvat kuivumiselle. Mustikat häviävät hakkuuaukeilta muutamassa vuodessa.

Parhaiten mustikka viihtyy vanhoissa metsissä, joiden määrä on vähentynyt. Nykyiset metsämme ovat suurimmalta osalta nuoria, joissa on vain vähän suotuisia elinpaikkoja varjoa vaativalle mustikalle.

Paitsi marjat myös marjamaat ovat hupenemassa. Marjastajien matkat ovat taajamien liepeillä kasvaneet, sillä asutuskeskukset laajenevat. Omat mustikkamaani Hämeenlinnassa peittyivät golfkenttien alle.

Mustikat eivät ole vain ihmisiä varten; ne ovat tärkeää ravintoa monille eläimillekin. Luonnon suurimpia mysteerioita on, miten karhu lihottaa syksyisin itsensä mustikoilla talviunikuntoon? Mustikat ovat varsin kevyttä ruokaa. Sadassa grammassa marjoja on vain 33 kilokaloria ja 6,4 grammaa sokeria.

Mustikoita syövät myös muun muassa oravat, näädät, ketut, mäyrät, kärpät ja myyrät. Mustikanvarvut ovat puolestaan oivaa talviravintoa poroille, hirville ja jäniksille.

Vilahtiko mättäässä tai poropolulla tunturisopuli? Lojuiko tiellä pikkuvaeltajan raato?

Ovatko tutut mustikkametsäsi ennallaan? Saatko ämpärin täyteen yhtä nopeasti kuin aiemmin? Onko mustikan kasvuala tai marjominen muuttunut?

Näistä kesäkisamme aiheista keräämme pieniä tositarinoita. Lähetä omasi osoitteella Suomen Luonto/Kesäkisa, Kotkankatu 9, 00510 Helsinki tai sähköpostilla kesakisa@sll.fi.

Kymmenen kiinnostavinta kuvausta palkitaan Luonnonsuojeluliiton uudella, upealla Laulujoutsenen perintö -kirjalla.

Sopuleista on meneillään tieteellisempikin selvitys, johon pääset mukaan osoitteessa: www.sll.fi/sopulivaellus.

Teksti: Alice Karlsson

Kuva: Jarkko Mäkineva/Kuvaliiteri