Aito vai ei? Keskustelu luonnonvalokuvauksen etiikasta jatkuu

Kun telkänpoikanen hyppäsi viime syksynä toiseen filmiruutuun Hannu Hautalan kirjassa, Suomessa loiskahti käyntiin värikäs keskustelu luontokuvan olemuksesta. Millaisia luontokuvia haluamme?

Keskustelun ytimessä oli Luontohetkiä -kirja, jossa Hannu Hautala myös siirrätti kuuta ja yhdisti kaksi eri valotuksella samasta paikasta kuvattua jokimaisemaa. Keskustelu luontokuvien aitoudesta kiinnostaa suuresti tamperelaista kuvaajaa ja tutkijaa Juha Suonpäätä, joka valmistelee väitöskirjaa suomalaisesta luontovalokuvauksesta.
”Aitous on aivan oleellinen tekijä suomalaisessa luontokuvauksessa. Aitoudesta on käyty kovaa keskustelua muun muassa Yhdysvalloissa, jossa maineikasta National Geographic -lehteä arvosteltiin taannoin. Paheksuntaa herätti lehdessä julkaistu ilmoitus, jossa eläintarhassa kuvattu jääkarhu oli sijoitettu Antarktiksen maisemaan. Tulos on mahdoton, sillä jääkarhu elää vain pohjoisella pallonpuoliskolla”, Suonpää kertoo.
Yhdysvalloissa on keskusteltu myös tunnetun luontokuvaajan Art Wolfen kuvamanipuloinneista, joissa esimerkiksi on lisätty seeproja Afrikan savanneille.
Suomessa varsin yhtenäinen luontokuvakulttuuri muodostui 1970-luvulla. Luontokuvan arvostus nousi yhtäaikaa luonnonsuojelun kanssa, ja niillä on Suonpään mielestä selvä yhteys. Kuvan aitous on sidoksissa luonnonsuojelun aitouteen. Luontokuvan käyttö on ollut hyvin yhteiskunnallista, joten kun puhutaan sen aitoudesta, pelissä on paljon.
”Kun kuvataan harvinainen eliölaji erämaassa, kuvalla osoitetaan, että siellä se otus on, alueella on suojeluarvoa. Jos nyt ilmeneekin, että luontokuva voi olla epäaito, niin seuraavaksi kysytään, mikä on luonnonsuojelun aitous: oliko sitä eliötäkään siellä oikeasti olemassa? Luontokuvan aitouden horjuttamisella on siten yhteiskunnallistakin merkitystä.”
Suonpään mukaan ihmisillä on halu uskoa, että tässä maailmassa vielä joku asia on aitoa. Tavalliset kansalaiset ovatkin keskusteluissa ihmetelleet, miten joku voi manipuloida luontokuvaa.
”Kun yli tuhatpäinen yleisö täyttää Vuoden Luontokuva-tapahtumassa Finlandia-talon, se haluaa nimenomaan aidon luontoretken, eivät mitään digitaaliretkeä. He toivovat huippuelämyksiä, joita erämaissa katsojien puolesta kulkevat kuvaajat tuovat heidän ulottuvilleen.”
”Ellei luontokuvaa koeta aitona, kuka tulee Finlandia-talolle? Kuka tulee katsomaan digitaalisesti yhdisteltyjä kuvia? En voi tietää varmasti, mutta veikkaan ettei kukaan. Juttu on aivan sama kun menemme Roomaan: haluamme nähdä aidon Colosseumin, emme mitään jäljitelmää”, Suonpää filosofoi.
Hänen mielestään aitous on kuvaajan toimeentulon ehto.
”Jos katsoja tietää, että kuva on otettu erämaassa tai sattumalta vastaan tulevasta eläimestä, se korostaa kuvaajan taitoa, hänen mestaruuttaan. Aitous on siis kuvaajien valuuttaa.”

Mikä on aitoa?

Juha Suonpään mukaan klassisetkaan suomalaiset luontokuvat eivät ole aina dokumentteja. Kuvausten järjestely alkaa ilmeisesti jo yli sata vuotta sitten I. K. Inhasta.
”Gunnar Granberg teki 1939 kirjassaan Lintumaailmaa kameran näkemänä luontokuvan, jossa merikotka on siirretty maisemaan. Tämä ei herättänyt keskustelua. Eero Murtomäen 1978 ilmestyneessä kirjassa Musta lintu oli kuvamontaaseja, mutta sekään ei herättänyt keskustelua. Tämä kyllä saattoi johtua siitä, että Murtomäen taiteelliset pyrkimykset olivat niin ilmeisiä, että lukija vaikeuksitta mielsi kuvat yhdistellyiksi.”
”Nykyinen suomalaisen luontokuvan suuri arvostus pitää sisällään ajatuksen, että kuvaan pitää voida luottaa. Se on oikeastaan absurdi ajatus, mutta toisaalta, kyllä me luotamme itsestään selvänä asiana siihenkin, että passikuva on aito.”
Muutama vuosi sitten vuoden luontokuvassa huuhkaja istui kuolleen laulujoutsenen päällä. Kuva sai kriitikot liikkeelle, mikä saattoi johtua sen nimestä: Huuhkajan saalis. Tosiasiassahan huuhkaja ei ollut joutsenta tappanut vaan istunut kuvaajan kuolleena löytämän ruhon päälle — minkä kuvaaja avoimesti kertoi.
”Aitous sinänsä on sopimuksenvarainen asia”, Suonpää huomauttaa.
”Säännöt ovat olleet selkeät, ja nyt esimerkiksi Hannu Hautala testaa niiden rajoja ja sitä mitä tapahtuu, jos säännöistä poiketaan. Joka tapauksessa digitaalinen kuva muuttaa tilannetta. Tähän asti diafilmi on ollut aitouden tae. Rajaamaton, alkuperäinen dia on todistanut, että kuva on aito. Digitaalikamerassa ei ole filmiä, mitään originaalia ei jää. Siinä ollaan sitten aikamoisen luottamuskysymyksen edessä.”

Konstit ovat monet

Luontokuvauksessa on hyväksytty erilaiset houkuttimet, joilla kuvauskohde saadaan paikalle. Myös kuvausympäristöä voidaan parantaa.
Kuvan sisältöön vaikutetaan monella tavalla alkaen objektiivin valinnasta: laajakulma luo maisemaan avaruutta, teleobjektiivi tiivistää harvankin puuston metsän näköiseksi. Kuvan tunnelmaan vaikuttaa filmin valinta, toisessa värit hehkuvat, toinen antaa sinisemmän ja siten kalseamman vaikutelman.
Myös kuvan rajaaminen vedostusvaiheessa muuttaa sen sisältöä — tämä on kuulunut melkein alusta lähtien valokuvauksen keinoihin. Toisaalta eräät tunnetuimmista mestareista ovat saaneet nimensä valokuvauksen historiaan nimenomaan kuvilla, joiden rajaus on juuri se, joka se kuvan ottamisen hetkellä oli.
Nisäkäskuvista vain aniharva saadaan sattumalta. Kuvaajat käyttävät erilaisia houkuttimia, joilla villieläin saadaan paikalle tai pysymään paikalla kuvauksen aikana.
”Täytyy tuntea eläimen luontainen käytös, ja hyödyntää sitten tätä tietoa. Houkuttimet voivat olla moninaiset. Esimerkiksi talvella 1996 huomasin, että käpylinnut syövät lumesta jäätynyttä virtsaa, jota ne luonnossa löytävät susien, peurojen ja muiden eläinten jäljiltä. Sinä talvena pissa otettiin huolella talteen ja kuvasin käpylintuja”, naurahtaa kuhmolainen luontokuvaaja Antti Leinonen.
Leinonen tunnetaan parhaiten karhu- ja ahmakuvistaan, joita on lähes mahdoton saada ilman haaskoja. Karhut tosin tulevat toisinaan pelloille syömään, mutta houkutinhan se peltokin on. Haaska on ikivanha keino tavoitella petoja, ennen sitä vain käyttivät metsästäjät.
”Karhut ja ahmat, osin sudetkin ja joskus myös ilves syövät luonnossa haaskoja. Se on siis luonnollinen keino saada eläin paikalle.”
Erityisesti Kainuussa kuvaus on hyödyttänyt myös luonnonsuojelua, sillä kuvaajien haaskat mahdollistivat 1990-luvun alussa Suomen vahvimman ahmakannan syntymisen Kuhmoon.
Tunnetussa Antti Leinosen kuvassa karhu seisoo ikimetsän reunassa katsellen rujoa hakkuuaukeaa ja sille vedettyä metsäautotietä. Se on kirjaimellisesti kahden maailman rajalla, Ulvinsalon luonnonpuiston reunaan vedetyn raiskion ääressä. Kuva ei silti tullut sattumalta. Kuvaaja toteutti ideansa, joka alkoi kuolleen metsäpeuran sijoittamisella metsän laitaan.
”Peurahaaskan karhu söi kahdessa päivässä, mutta maastoon piiloon sijoitettu melassi sai sen tulemaan raiskion rajalle, ja niin kuva syntyi”, Antti Leinonen kertoo.
Muiden petokuvaajien tapaan Leinonen katsoo, ettei haaskan käyttö tee kuvista manipuloituja. ”Kyseessä ovat aina villit eläimet omassa ympäristössään, kotonaan. Ne tulevat ja menevät oman mielensä mukaan.”

Luomua vai ei?

Vuonna 1977 perustetussa Suomen Luonnonvalokuvaajat ry:ssä on noin 800 jäsentä. Järjestölle hyväksyttiin 1994 eettiset säännöt, jotka käsittelevät myös kuvan manipulointia. Sääntöjen mukaan julkaistussa kuvassa tulee mainita, jos kohde on kuvattu vaikkapa tarhassa tai on käytetty kuvamanipulaatiota. Vuonna 1998 sääntöjä täsmennettiin ohjeilla manipuloidun kuvan merkitsemisestä.
Luontohetkiä-teoksessa yhteensä viittä kuvaa oli käsitelty kertomatta siitä kirjassa. Eräässä kuvassa oli kuvan alaosan maisema otettu yhdestä, taivas toisesta ruudusta. Eniten huomiota herätti kuva, jossa kaksi telkänpoikasta hyppäsi alas pesäkolosta — kuva oli yhdistetty kahdesta ruudusta.
”Ne olivat perättäiset ruudut, ja ainoa mikä siitä puuttuu, on ruutujen välinen rako. Sama koskee kuvaa, jossa naurulokki ja kalalokki ovat yhdessä kuvassa”, toteaa Hannu Hautala.
”Yhdessä kuvassa on siirretty kuuta muutama sentti, yhdessä hieman palokärkeä. Viidennessä kuvassa on taivasta valotettu kaksi aukkoa enemmän kuin maata — eli tehty kuva sellaiseksi kuin silmä sen näkee. Kaikki muutokset tehtiin, jotta ne sopivat paremmin kirjan taittoon. Kaikki ovat sellaisia, jotka ovat olleet kameran edessä kuvaushetkellä, eikä mikään poikkea alkuperäisestä tilanteesta”, hän perustelee.
Hautala arvostelee kuvaajayhdistyksen ohjetta merkitä manipuloidut kuvat. Keskustelun tuoksinassa hän totesi, ettei noudata ohjetta. Kun yhdistys muutti helmikuun alussa suosituksensa sitovaksi, Hautalakin antoi ymmärtää tähän suostuvansa. Hän haluaa kuitenkin muistuttaa, ettei valokuvaustekniikan kehitystä tule unohtaa.
”Luonnonkuvaajien hallitus keskustelee menneisyydestä. Jo nyt markkinoilla on digitaalikameroita, joissa on kahdeksan aukon valotusvara. Tätä voi verrata siihen, että yhdessä kuvassani taivaan valotusta muutettiin kaksi aukkoa. Jos tehdään tällaisia sääntöjä manipuloinnin merkitsemisestä, niin tekniikan nykyisellä kehitysvauhdilla niitä saadaan muuttaa puolen vuoden välein”, Hautala sanoo tuohtuneena. Hänen mielestään keskustelu lähti heti alkuun aivan sivupolulle.
”Paljon tärkeämpää olisi keskustella yleensä kuvan sisällöstä. Jos olen kuvannut eläimen eläintarhassa, olen sen myös ilmoittanut. Jos kesäpukuinen lintu tuodaan talviseen maastoon, se on väärin. Ei pidä tehdä luonnottomia kuvia. Minun kuvani ovat luonnonmukaisia ja se on oleellista.”
Tarkimmin on katseltu juuri telkkäkuvaa. Hautala on kertonut ottaneensa kuvat hyppäävistä poikasista yhden sekunnin aikana, kameran toimiessa moottoriperällä. Kuvia syntyi tällöin sekunnissa kahdeksan.
Poikasten hyppyväli on niin lyhyt, että niiden on täytynyt hypätä liki yhtä aikaa. Tilanne on niin harvinainen, että moni on puistellut selitykselle päätään. Mahdotonhan tapaus ei ole, eikä Hautala ole ensimmäinen, joka on kuvannut tällaista ainutlaatuista tilannetta. Myös Yrjö Kokon Ungelon torpassa on kuva, jossa kaksi poikasta on samassa kuvassa. Se kuva lienee aito.
Joka tapauksessa Hautalan kuvassa ruudut on yhdistetty eli kuva koostuu kahdesta eri hetkellä otetusta kuvasta.

Sisältöä ei saa muuttaa

Kuvaajien joukossa keskustelu Hautalan kuvien ympärillä on ollut kovaa. Luonnonkuvaajien hallitus moitti marraskuussa Hautalalle luovuttamassaan kirjelmässä tätä luontokuvaajien ammatinharjoittamisen vahingoittamisesta ja vaati yhdistyksen kunniajäseneltä selvitystä. Hautala lupaa esittää sen nyt maaliskuussa ilmestyvässä Luontokuva-lehdessä. Viime vuoden viimeisessä numerossaan lehti julkaisi pienimuotoisen gallupin, jossa 12 kuvaajalta kysyttiin mielipidettä kuvien manipuloinnista ja siitä kertomisesta.
Kuvaajat näyttävät aika yksimielisesti hyväksyvän pienet parantelut kuten kuvan pintaan tarttuneiden roskien poiston tai valotuksen korjailun. Eläinten houkutteleminen kuvauspaikalle syöteillä hyväksyttiin, koska eläin joka tapauksessa on luonnollisessa ympäristössään ja itse päättää, tuleeko paikalle vai ei.
Sen sijaan selvä enemmistö ei hyväksy ainakaan dokumentaarisessa luontokuvauksessa valokuvien yhdistelemistä eikä oleellisten elementtien lisäämistä tai poistamista kuvasta. Useat huomauttavat, ettei manipulointia voi estää, mutta lähes kaikki edellyttivät, että manipuloinnista kerrotaan katsojalle.
Luonnonkuvaajien puheenjohtaja Markku Könkkölä haluaisi perusasiat selviksi.
”Keskustelussa on merkillisesti sotkettu käsitteet. Kun yhdistys on vaatinut, että kuvan manipuloinnista tulee kertoa, niin sen väitetään merkitsevän, että yhdistyksen mielestä kuvia ei saa manipuloida. Se on pötyä. Manipulointi sopii aivan hyvin. Samalla tavalla myös digitaalinen kuvaus on täysin hyväksyttävää.”
”Oleellista on, että manipulointi merkitään näkyviin. Ollaan rehellisiä, eikä huijata katsojaa. Luontokuvassa visuaalinen ja dokumentaarinen puoli ovat yhtä tärkeitä. Ihmettelen niitä, jotka eivät halua merkitä manipulointiaan näkyviin; eivätkö he luota omien kuviensa visuaaliseen voimaan?”
Vaikka kuvamanipulaatio merkittäisiinkin näkyviin, niin kaikkea se ei ratkaise, Könkkölä myöntää.
”Ongelma on, mihin pannaan raja. Pölyn poisto ja vastaava ovat aivan normaaleja toimia, mutta eri asia on, jos kuvasta poistetaan kokonaisia elementtejä. Joku haluaa poistaa kuva-alalle pudonneen linssinsuojuksen. Seuraavaksi poistetaan kaverin paikalle unohtama kalaämpäri. Sitten joku poistaakin jo maisemaa rumentavan radiomaston.”
”Kuitenkin se, että maisemaan on noussut sitä rumentava masto, on oleellinen tieto, ja maston poistaminen on hyvin oleellista kuvan manipuloimista. Onhan se tärkeä tieto, että maisema on tärvelty.”

Luonnonvalokuvaajien järjestö päätti eettisistä säännöistä

Suomen Luonnonvalokuvaajat ry:n yhdistys päätti vuosikokouksessaan helmikuussa suurella ääntenenemmistöllä muuttaa eettiset ohjeensa suosituksista sitoviksi. Yhdistyksen jäsenten tulee kuvia julkaistavaksi luovuttaessaan selkeästi ilmoittaa, jos alkuperäistä kuvaa on kuvan oton jälkeen muutettu.
”Luonnonvalokuvaajan tulee töitä julkistaessaan mainita poikkeukselliset kuvausjärjestelyt, mikäli kohde on kuvattu luonnosta irrotetussa ympäristössä tai kuvan valmistuksessa on käytetty kuvamanipulaatiota. Harhaanjohtavaa tietoa ei saa esittää.”
Jäsenten tulee ilmoittaa, jos alkuperäistä kuvaa on kuvan oton jälkeen muutettu:
- henkilöitä, eliöitä tai esineitä siirtämällä, lisäämällä tai poistamalla muutoin kuin rajaamalla
- koostamalla kuvaelementtejä tai kokonaisia kuvia yhdistelmäkuvaksi
- tekemällä sisältöä oleellisesti muuttavia mittakaavallisia tai värimuutoksia.

Katso kuvat: Suomen Luonto 3/2001, sivut 18 -22

Teksti: Mikko Niskasaari