Kevättä vastassa!

Kevättä malttaa tuskin odottaa, varsinkin kun se antaa odottaa itseään. Kävin valokuvaaja Pete Kuokan kanssa Suomen eteläisimmässä kärjessä Hankoniemellä
kevättä vastassa. Tänä vuonna se tuli ristisorsan ja tyllin mukana.

Maaliskuun 17. päivän pureva tuuli kiidättää ohutta lunta pitkin Helsingin katuja. Odotan kyytiä Suomen eteläisimpään kärkeen. Matkaa on runsaat sata kilometriä. Tie on kuiva, ja pelloilla musta multa kipunoi auringossa.
Hangon lintuasemalle, Haliakselle, mennään vapaasataman kautta; asiattomilta on pääsy kielletty, tuhansia autoja vartioidaan yötä päivää, ja lintuharrastajilta vaaditaan kulkulupa.
Aikamme seikkailtuamme löydämme polun pään. Eikä tarvitse mennä monta metriä, kun tuntuu metsältä ja mereltä. Taakse jäävät autot ja koko kavala maailma. Polkua koristavat sileät kivet ja painaumien jäätyneet lätäköt, puiden ympärille aurinko on raivannut keväälle tilaa. Olemme samalla leveysasteella kuin Pietari ja Oslo. Tämän etelämmäksi ei Suomen mantereella enää pääse.
”Eiköhän mennä heti tuonne meidän vakituiselle tarkkailupaikalle. Onko teillä riittävän lämpimät varusteet?” Jyrki Pynnönen huolehtii. Hän jos kuka on oiva Haliaksen opas, sillä hän on retkeillyt täällä 17 vuoden ajan.
Pynnösen lisäksi paikalla ovat Vesa Oksanen ja Aatu Vattulainen. Varustautuneina kaukoputkin, kiikarein ja kameroin ahtaudumme koko joukko sodanaikaisen betonibunkkerin katolle. Ja siinähän on kevään näyteikkuna, laajakangas kaikkiin ilmansuuntiin, näkyvyyttä on monta kilometriä.
Elämä hymyilee, aurinko on lämmin ja koppaa piponkin päästä. Kaukoputkiin piirtyy tulija toisensa jälkeen.
Harmaahaikarat kaartelevat suoraan edessä, haahkoja on kymmeniä, samoin sinisorsia, isokoskeloita ja kyhmyjoutsenia. Näemme myös alleja, telkkiä, uiveloita, laulujoutsenia, tukkakoskeloita, merihanhia ja merimetsoja. Minulle kahden merikotkan näkeminen on elämys, mutta lintumiehet hihkuvat ihan muusta. Shampanjapullo poksahtaisi heti auki, jos sellainen olisi, kun putkeen sattuu ristisorsa. Se on aito kevään merkki.
Aikaisemmin aamulla Pynnönen oli nähnyt kiurun. Ja onhan sekin kevään airut. Kiuru on kuitenkin ristisorsaa ongelmallisempi, joskus ne jopa talvehtivat Suomessa. Illalla miehet näkevät vielä suopöllön.
Kevät käynnistyy näin: Ensin tulevat yksittäiset urheat linnut, jotka ovat ikään kuin tiedustelijoita. Tosin ne eivät mene takaisin kertomaan lajikumppaneilleen, mikä on tilanne vaan kiirehtivät varaamaan parhaat reviirit itselleen. Vähitellen muuttavien määrä kasvaa, ja kun leppeä tuuli alkaa puhallella lounaasta tai etelästä, kevät räjähtää. Lumi häviää kertaheitolla ja taivas täyttyy muuttajista. Jokamieskin sen havaitsee, vaikkei erityisemmin taivaalle tiirailisikaan, mutta lintuasemilla kevät ryöpsähtää melkein syliin.
”Kohta tulevat lehtokurppa, taivaanvuohi, niittykirvinen, kuovi ja kurki”, Pynnönen luettelee vuosien kokemuksellaan. Koska kevään tuloa on Haliaksella seurattu yhtäjaksoisesti jo yli 20 vuotta, tiedetään tarkkaan, milloin mitäkin on odotettavissa.
Juuri nyt alkavat esimerkiksi peipot ja rastaat vyöryä maahamme sankoin joukoin. Pajulintuja ja pääskyjä saamme odottaa vielä kuukauden verran.

Siipien läiskettä läpi vuoden
Hangon lintuasema on ollut Hankoniemen kärjessä vuodesta 1979. Helsingin seudun lintutieteellinen yhdistys Tringa osti talon kalastaja Gunnar Sandströmiltä, joka oli rakentanut sen tukikohdakseen 1930-luvulla. Tringalaiset ovat kunnostaneet kaksikamarisen talon, hankkineet sinne jääkaapin ja kamiinan sekä uusineet keittiökaapiston. Asemalla on myös televisio ja radio pitkien iltojen viihdykkeeksi. Viime vuosina asemalla on ollut lähes jatkuva päivystys. Parhaillaankin siellä istuu aseman ”kantapeikko” Aatu Vattulainen ellei sitten ole bunkkerilla.
Aatu on kuulunut Haliaksen kalustoon jo vuosia; tämän vuoden urakka alkoi helmikuun puolivälistä. Tarkkailijan päivä käynnistyy auringonnousun aikaan. Bunkkerilla seisten hän kirjaa ylös kaikki lintulajit. Linnut jaetaan muuttaviin ja paikallisiin. ”Ohi lentävät linnut laitetaan muuttavien listaan ja esimerkiksi puusta puuhun pyrähtelevä tiainen paikallisiin”, Aatu selostaa.
Siivet suihkivat kiivaimmin keväällä ja syksyllä, mutta muuttoa on läpi vuoden. Lintuhavaintoja kertyy joka päivälle. Aatun pohjanoteeraus on kuusi lajia päivässä ja paras 112 .
Kaikkiaan Haliaksella on nähty 284 Suomessa tavatuista 432 lintulajista ja lähes joka vuosi tulee uusia. Viime vuoden uudet Hangon lintuaseman lajit olivat vuoriuunilintu ja taigarautiainen. Täyskymppi oli puolestaan ruostesiipirastas, joka on kotoisin kaukaa Siperiasta. Se nähtiin asemalla 23. lokakuuta 1980, ja se oli niin sanottu suomenpinna, ensimmäinen meillä tavattu ruostesiipirastas.
Lintuasemalla on toimintaa vuoden ympäri, mutta syksyllä rymisee. Vaikka keväälläkin rengastetaan lintuja jonkin verran, sesonki on syksyllä. Rengastettavista määristä kertoo, että esimerkiksi viime syksynä Haliaksella 11 000 pyrstötiaista sai alumiinikihlan kinttuunsa.

Pohjoistuuli pidättelee muuttoa
Seuraavana päivänä tuulee tuimasti pohjoisesta ja pakkasta on kymmenkunta astetta. Uskallan ajatella, että bunkkerille on turha mennä, mutta olen väärässä.
Auringon nousun myötä vilkastuu lintumaailmakin. Harmaahaikarat ovat eilisissä asemissaan. Haahkat lentelevät ja merikotka seisoo luodolla höyhenet hulmuten nokka kohti aurinkoa.
Pohjoistuuli hidastaa muuttoa, mutta kun lämpenee hetkeksikin, alkaa tapahtua. Aiemmin viikolla yksi lämmin päivä toi Hankoniemelle muun muassa luotokirvisen ja tyllin.
Mikään ei jää lintumiehiltä huomaamatta. Vuodesta toiseen havainnot kirjataan vihkoihin, nykyään myös tietokoneelle. Ja jos pelkkä laskenta alkaa turruttaa, ainahan voi ryhtyä kisailemaan. Paitsi että silmä kovana etsii rareja, harvinaisuuksia, voi kilpailla esimerkiksi paikkakunnittain tai vuodenajoittain. Pinnoja voi kerätä myös junasta, avoautosta, työmatkalla, lenkkeillessä, unissa, koskettamalla...
Erikseen ovat vielä muun muassa suomenpinnat, elämänpinnat, spontaanit pinnat (itse löydetyt lajit) ja lintuasemapinnat.
Pynnösen mahtavin suomenpinna, haliaksenpinna ja elämänpinna (melkein) oli kaukaa idästä kotoisin oleva kultatöyhtösirkku (Emberiza elegans), Ele. Pynnönen ja Pekka Hänninen olivat Haliaksella rengastamassa lintuja huhtikuussa kymmenen vuotta sitten, kun verkkoon tarttui outo lintu. Kumpikaan miehistä ei tuntenut lajia siltä seisomalta. Käsillä olevat lintukirjat selattiin läpi, lajista piirrettiin tarkka kuva, ja se myös valokuvattiin. Soitto itäisten lintujen asiantuntijalle Hannu Jännekselle varmisti lajin kultatöyhtösirkuksi.
Ilosta sekaisin olevat miehet riehaantuivat jo voitontanssiin, kun juttu todennäköisestä häkkikarkulaisesta alkoi kiertää. Tarina eteni kuin lasten vanha leikki Rikkinäinen puhelin. Ensin Elen käsisulkien sanottiin olevan hieman kuluneet, sitten ne olivat jo murtuneet ja lopulta poikki!
”Eivätkä ne mitenkään murtuneet saatikka poikki olleet”, Pynnönen karjahtaa. Lopputuloksena kuitenkin oli, että rariteettikomitea tuomitsi Elen häkkikarkulaiseksi, koska ”Hangon linnun toisen siiven pisimmät käsisulat olivat katkenneet tavalla, joka viittaa häkkialkuperään”.

Teksti: Alice Karlsson
Kuvat: Pete Kuokka