Maailmalta

Helmikuulle jatkuneet sateet kattoivat Serengetin kasvinsyöjille vehreän pöydän, kuin juhlavuoden kunniaksi. Kuvassa kirahvin ja seeprojen seurassa Gnuita.

Serengetin kansallispuisto 50 vuotta

Serengetin kansallispuiston eteläosa Tansaniassa helmikuussa 2001. Jylhäntummat pilvet verhoavat taivasta. Pilvien lomasta aurinko tuikkaa valokeilojaan, jotka valaisevat ruohomerellä laiduntavia eläinlaumoja.
Ruoho on sateiden jäljiltä korkeaa ja mehevää. Syötävää riittää. Kuin juhlavuoden kunniaksi viime vuoden lopun sateet jatkuivat helmikuulle saakka.
Tänä vuonna Serengeti täyttää 50 vuotta. Kansallispuiston arvon se sai 1951. Sitä ennen se oli riistansuojelualueena kolmisenkymmentä vuotta.
Puisto on laajuudeltaan lähes 15 000 neliökilometriä, kuusi kertaa Urho Kekkosen kansallispuistoa suurempi. Matkailijoita käy vuosittain noin 100 000. Matkailusta saatavat tulot ovat tae sille, että puisto säilyy luonnontilaisena eikä siitä tule kaluttua karjanlaidunta.
Serengeti on Afrikassa ainoita seutuja, jossa eläimet voivat yhä vapaasti vaeltaa ikiaikaisia reittejään. Puistossa elää miljoonia nisäkkäitä. Vuotuisista suurvaelluksistaan tunnettuja gnu-antilooppeja on eniten, pari miljoonaa. Suuria kasvinsyöjänisäkkäitä on yli 30 lajia. Kasvinsyöjien kannoilla hiipivät lukuisat leijonat, leopardit ja gepardit.
Muutamaa vuotta perustamisensa jälkeen puistoa aiottiin supistaa. Sitä perusteltiin väitteillä, että eläimet liikkuisivat luultua paljon suppeammalla alueella.
Onneksi apuun tulivat saksalaiset Grzimekit, Frankfurtin eläintarhan johtaja Bernhard ja hänen poikansa Michael. Suojelun tueksi eläimistä tarvittiin tarkkoja tietoja. Grzimekit päättivät laskea Serengetin nisäkkäät ja tutkia niiden vaellusreitit. Mutta miten? Maastossa se olisi suunnattoman vaikeaa.
Michael sen keksi: ostetaan lentokone! Näin tehtiin. Molemmat ilmoittautuivat lentokouluun. Sen jälkeen he ostivat pienkoneen, joka maalattiin seepran väreillä. Sillä he lensivät kahdestaan Saksasta Afrikkaan.
Vuosikausia he laskivat eläimiä, tutkivat niiden elintapoja ja selvittivät vaellusreittejä pienkoneellaan ja maastoautollaan. Michael kuoli myöhemmin maahansyöksyssä törmätessään hanhikorppikotkaan.
Grzimekit julkaisivat kokemuksistaan 1959 kirjan Serengeti darf nicht sterben (suom. Serengeti ei saa kuolla, 1962) ja tekivät kansainväliseen levitykseen samannimisen elokuvan.

Teksti: Jorma Laurila
Kuvat: Jorma Laurila