Kolme päivää Saarenmaan lumoissa

Abrukalla saimme kyydin vanhalla neuvostomallisella kuorma-autolla. Saarelainen Harald Kallaste (vas.) oli kuljettajana.

Suomen Luonto vei Luontoillan asiantuntijat Saarenmaalle.

Toukokuun lopulla Suomen Luonnon ja Luontoillan asiantuntijoiden retkikunta rantautuu Tallinnan satamaan. Seurueen univormu on vihreä ja siihen kuuluu erottamattomasti kaulalla keikkuva kiikari.
Satamassa meitä odottaa pikkubussi, jota ohjastaa Günther Kangur, ammattimies kuten saamme nähdä. Kärsivällisesti hän pysäyttää, peruuttaa, hiljentää ja odottaa, kun joku äkkää mielenkiintoisen linnun, kasvin tai kiven. Meitä kiinnostaa ihan kaikki!
Bussissa sovitaan pelisäännöistä. ”Linnut ilmoitetaan kellotaulun mukaan”, Kauri Mikkola neuvoo. ”Jos lintu havaitaan oikealla puolella keskellä, se on kello kolmessa ja niin edelleen.”
Ja siitä alkaa herkeämätön tarkkailu. Lajeja kertyy sellaista vauhtia, että kirjurille tulee hiki. Kuressaaren lähestyessä kisaillaan siitä, kuka näkee ensimmäisenä kurjen. Innostuksen huumassa pellolla törröttävä heinäseiväskin muuttuu pitkäjalaksi.
Tuntuu Öölannilta tai Gotlannilta; välimerellinen valo, runsaasti lehtokasveja ja kalkkipitoinen maa. Luontotyyppejä ovat hiekkakankaat, lehdot, katajakedot ja alvarit, joita tosin on selvästi vähemmän kuin esimerkiksi Gotlannissa. Tienvarsilla kukkii komeita arovuokkoja.
Majoitumme Kuressaaressa hotelli Staadioniin. Ikkunoista näkyy kaupungin keskiaikainen linna ja aamiaishuoneesta voi kiikaroida merenrantaan.
Staadioniin tullessamme koossa on jo sata lintulajia. Hotellin rannasta saamme listaan muun muassa suokukon, taivaanvuohen, rytikerttusen, viitakerttusen, lapasorsan ja pikkutiiran.
Olemme nähneet myös lintuja, jotka eivät pesi Suomessa: lauttamatkalla saarelle kiikariin sattui riuttatiiroja ja Muhun ja Saarenmaan välisellä sillalla mustahaikara.

Abrukan saarelle
Toisena retkipäivänämme lähdemme tutustumaan oikeaan luontoparatiisiin, Abrukan saareen. Kun tulemme Roomassaaren satamaan innosta puhkuen, ei laivan kapteenia heti löydy mistään.
Luontosedät eivät kuitenkaan olisi luontosetiä, jos odotuksesta ei väännettäisi iloa irti. Eipä aikaakaan, kun kaukoputket on pystytetty ja löydetty jo tylli ja pikkutiiran pesä. Myöhäinen piekana matkaa pohjoiseen.
Näemme myös jopa viidenkymmenen harmaasorsan parven. “Minkähän takia ne eivät pesi vaan kiertelevät”, Seppo Vuokko ihmettelee. ”Olisikohan niillä eri pesimisaika kuin sinisorsilla, lajien välistä sopeutumista kilpailun vähentämiseksi?”
Vuokko ihailee myös tukkasotkien lentoa. ”Ne ovat todella vikkeliä. Ei ihme, että lentokonekin on nimetty niiden mukaan, ruotsalainen Viggen.”

Niittylajisto paljastaa rautakautisen asujaimiston
Kun vene viimein starttaa kohti Abrukaa, tunnelma on korkealla. Herkeämätön kiikarointi ei ota laantuakseen. Lyhyehköllä merimatkalla lintulistamme täydentyy muun muassa merikotkalla.
Laiva rantautuu saaren pohjoisrannalle. Siellä konttaamme heti ensitöiksemme innoissamme hienolla kedolla, jonka tunnuslajina on katajan lisäksi ahopellava. Masmaloita on niin, ettei tiedä mihin jalkansa pistäisi. Lehtokuusama viheriöi. Kedon hienoin laji on kuitenkin helpitähkiö (Phleum phleoides), jota on Suomessa vain Ahvenanmaalla ja sielläkin uhanalaisena. Heinä on timotein lähisukulainen.
Niityn lajisto koostuu kymmenkunnasta lajista, jotka ovat tyypillisiä rautakautiselle asujaimistolle. Helpitähkiön lisäksi niityllä on mäkileinikkejä, heinäratamoja, ketopiippoja, ajuruohoja, keltamataroita, tähkätädykkeitä, kevätsaroja, mäkivirvilöitä ja sikoangervoja.
Samassa laulaa kirjokerttu ja heti kohta näemme pikkulepinkäisen. Niillä on suhde. ”Linnut näkee lähes poikkeuksetta yhdessä”, Seppo Vuolanto kertoo. ”Naaraspikkulepinkäisellä on samanlainen kirjava rinta kuin koiraskirjokertulla ja ilmeisesti se suojaa kirjokerttua.”
Satamaan on ilmestynyt pieni kahvila. Ajat muuttuvat. Ennen Viron itsenäistymistä tänne ei ollut pääsyä. Kahvilan roskapöntöllä Matti Helminen tekee tuttavuutta kotihiiren kanssa.

Kuorma-autolla läpi jalopuulehdon
Abrukan varsinainen erikoisuus on Viron suurin keskieurooppalaistyppinen lehto. Kiehtovalla metsällä on mittaa sen verran, että kapuamme kuorma-auton lavalle. Kyydin tarjoaa Harald Kallaste. Avolava tuo lähituntumaa tienvierustan puiden oksiin: Väistä pähkinäpensas! Varo jalavaa! Nyt tulee orapihlaja!
Metsän pohja on ääriään myöten täynnä kevätesikkoja, valkovuokkoja, keltavuokkoja, hammasjuuria ja karhunlaukkoja. Lisäksi näemme lehtokieloja, miehenkämmeköitä, kevätlinnunherneitä, kieloja, lehtoleinikkejä...
Ilman täyttää lehtolintujen luritus. Metsässä näkyy villisian jälkiä.

Hysteerinen läjä
Abrukan eteläkärjen niityllä värimarattien, pölkkyruohojen ja hirvenputkien kätköissä narisee kaksi ruisrääkkää.
Seppo Vuokko koppaa käteensä kiven, jossa on fossiileja. Kiveen on ikuisiksi ajoiksi jäänyt muutama muinainen brachiopodi ja satoja miljoonia vuosia sitten eläneen ympyräsuisiin kuuluvan konodontin hammasrivi.
Verikurjenpolven vieressä hytisee kummallinen toukkakolonia. Kauri Mikkola varmistaa ne rengaskehrääjän toukiksi, jotka reagoivat vaaraan väreilemällä hysteerisesti. ”Todennäköisesti loiset eivät iske hytkyvään läjään yhtä hanakasti kuin yksittäiseen toukkaan”, Vuokko tuumii.
Seppo Vuolanto on jo ankkuroinut kaukoputkensa Pikaninan niemen aurinkoiseen kärkeen. Lähiluodoilla erottuu satojen merimetsojen pystyjä hahmoja.
Lintumies saa putkeensa myös ison punaruskean päiväperhosen, jota hän ei tunnista. ”Se saattoi olla kirsikkaperhonen (Nymphalis polychloros), sillä näitä tuli Abrukan saarella toistakymmentä perhossyöteille elokuussa 1999”, Kauri Mikkola sanoo.
Seppo Vuolanto ei lakkaa ihmettelemästä Saarenmaan linturunsautta. ”Etenkin harmaasorsia on viljalti ja muutenkin täällä on runsaslukuisena sellaisia lintulajeja, jotka ovat Suomessa kovin harvinaisia”, hän sanoo. ”Esimerkiksi pikkutiiroja näkee Suomessa lähinnä Kalajoella ja Perämeren kansallispuistossa, mutta täällä niitä on vähän joka puolella.”
Paitsi että lintuja on runsaasti, lajien kirjo on iso ja lehtolajeja kuten kultarintoja ja kerttuja on kuin Ahvenanmaan parhaissa lehdoissa. Kun kävelemme jalopuulehdon halki takaisin lähtöpaikkaamme, kuulemme muun muassa kuuden eri kultarinnan laulavan.
Saarenmaan Roomassaaressa kohtaamme hyljetutkijat Mart Jüssin ja Ivar Jüssin, jotka ovat olleet laskemassa läheisen karin harmaahylkeitä. Viiksivalluja oli paikalla satoja.
Saarenmaan matkalla voi nähdä harmaahylkeiden ohella myös norppia. Niitä on Riianlahdelta noin puolitoistatuhatta.

Taarna!
Bussissa matkalla Loode tammikin luonnonsuojelualueelle Seppo Vuokko karjaisee ja kuljettaja Kangur painaa heti jarrua. Lammen rannalla on varmasti taarnakasvusto. Koko joukko hyppää ulos autosta kuin pistoksen saaneena.
Sarakasveihin kuuluva taarna ei olekaan mikä tahansa kasvi. Jopa parimetriseksi venähtäviä taarnoja on Suomessa enää parissa paikassa, joten kasvi on nähtävä maksoi mitä maksoi. Koska taarnalla on teräväreunaiset lehdet, Seppo Vuokko pitää kengät jalassa rämpiessään tutkimaan löytöänsä tarkemmin. Tuokion kuluttua viidakosta kömpii polvia myöten märkä mutta onnellinen mies taarnan lehti hyppysissään.
Samasta paikasta saadaan lintulistaan 125. laji, mustapyrstökuiri.
Loode tammikista löytyy myös vuorisara (Carex montana), joka on hävinnyt Suomesta, mutta täällä sitä kasvaa vaaleanvihreinä laikkuina — yhtenä lehdon valtalajeista! Seppo Vuokko saa siitä kasvielämänpinnan.

Lamppu ja lakana jäävät laukkuun
Kauri Mikkolalla on kunnon perhostutkijan tapaan mukana lamppu ja lakana, joilla pyydystetään yöperhosia. Välineet jäävät kuitenkin laukkuun, sillä Staadionin ympäristö on muutettu puistomaiseksi, eikä lampustus olisi enää tuottavaa.
Retkemme ajankohta ei myöskään ole perhoshavainnoinnille otollinen. Toukokuun loppu on hiljaiseloa rikkaan kevätfaunan ja orastavan kesäfaunan välillä, ja vaikka aurinko paistaakin päivisin, ovat yöt koleita. Näemme kuitenkin lukuisia lanttuperhosia ja jonkin verran auroraperhosia, nokkosperhosia, neitoperhosia sekä suruvaippoja.
Myös ensimmäiset sudenkorennot lentelevät, ja ainakin toinen laji niistä on hukankorento.
Saarenmaan koillisosassa Kübassaaren niityllä on valtaisa karvasääskien (Bibio pomonae) massaesiintymä. Näitä isoja mustia olioita parveilee joidenkin pihlajien ympärillä sankkoina pilvinä ja tien vieren kukillakin niitä on mustanaan.
”Harvoin näkee näin paljon”, Kauri Mikkola sanoo ja näyttää kasvia, jonka kukkaa karvasääsket yrittävät imeä vaikkei kukka ole vielä auennut.

Peruskallio satojen metrien syvyydessä
Muut kohteemme ovat monille Saarenmaan kävijöille tuttuja. Käymme Koguvan kylämuseossa ja kiipeämme Kaalin meteoriittikraatterille, jossa kalamies Harri Dahlströmin katse nauliutuu säännöllisen pyöreän lammikon pintaan: siellä ui kolme pallomaisen tiivistä särkikalaparvea.
Syvimmälle menneisyyteen päädymme pohjoisessa, koleantuulisella Pangan törmällä. Yli 20-metrinen kalkkikivikerrostuma on vaikuttava näky. Virosta on turha hakea suomalaisille tuttua peruskalliota, se on Saarenmaalla 400–800 metrin syvyydessä.
Panga on siluurikautista kiveä. Se syntyi yli 400 miljoonaa vuotta sitten eläneiden eliöiden jäänteistä, aikana jolloin Saarenmaa oli mannerlaattansa mukana trooppisilla seuduilla. Löydämme kivistä muun muassa lonkerojalkaisten ja korallien fossiileja.
Käväisemme vielä pikaisesti Matsalun luonnonsuojelualueella mantereen puolella tervehtimässä harmaahaikaroita. Veikko Neuvonen vie meidät Kloostrin puistoon, jonne on muodostunut kymmenessä vuodessa iso harmaahaikaroiden pesimäyhdyskunta. Ensimmäiset haikaraparit asettuivat tähän pieneen metsikköön viime vuosikymmenen alkupuolella. Nyt pesiä on jo kymmeniä.
Katajanokalle tullessamme olemme 147 lintulajia ja vähintään yhtä monta maisemaa rikkaampia kuin lähtiessämme. Mielessä ovat lintujen siipien läiske, niityt ja valoisa vehreys. Lyhykäinen käyntimme kietoo ne väistämättä yhteen kaipuuksi takaisin Saarenmaalle.

Teksti: Alice Karlsson ja Antti Halkka
Kuvat: Jorma Laurila