Kummia koloja

Heinäveden Kytöjoella on kolme suurta tafonia, jotka ovat muodostuneet kvartsidioriitti- ja kiillegneissilohkareisiin – kuvassa Hiidenkirnukiven tafoni.

Mikä on tehnyt kallioon sileäreunaisen onkalon? Kolon nimikin on salaperäinen: tafoni.

Tafoni on tullut suomen kieleen italiasta, jossa tafone tarkoittaa ontoksi kovertunutta lohkaretta. Eksoottinen nimi sopiikin hyvin, koska tafonia ympäröi salaperäisyyden verho; monet tafonit ovat saaneet synkkiä nimiä kuten pirunkivi tai pirunuuni.
Kummalliset kolot ovat antaneet aihetta tarinoihin ja uskomuksiin, ja tafoneita on käytetty myös uhripaikkoina. Muinaissuomalaiset veivät onkaloiden uumeniin viljaa, leipää, lihaa ja muuta ruokaa pitääkseen jumalansa suosiollisina.
Suomesta on löydetty noin 300 tafonia 50 paikasta eri puolilta maata. Suurin on Inarin Karhunpesäkivessä, ja sen läpimitta on reilut pari metriä. Eniten tafoneita on Länsi-Lapissa sekä Salpausselän ja linjan Pori–Nurmes välisellä alueella. Tampereen lähettyvillä ja keskisessä Savossa on oikeat tafonirykelmät.
Tafonit eivät vaadi syntyäkseen mitään tiettyä kivilajia. Niitä tunnetaan joka puolelta maailmaa, Etelämantereelta asti. Muun muassa Sardiniassa tafoneita käytetään karjasuojina, ja onpa eräässä tafonissa toiminut juustolakin.


Aina roiskuu kun rapaudutaan

Tafoni saa alkunsa, kun kiven kylkeen muodostuu rapautumisonkalo. Se on aluksi kuin tikankolo mutta voi kasvaa jopa pienen huoneen kokoiseksi.
”Tafoni ei ole sama kuin hiidenkirnu, joka on tafonia yleisempi ilmiö”, selvittää geologi Aimo Kejonen.
”Hiidenkirnu muodostuu veden pyörittämän kiven kovertaessa kalliota, kun taas tafoni syntyy rapautumalla. Niinpä tafoni on yleensä lohkareen tai kallion kyljessä, hiidenkirnu puolestaan kasvaa alaspäin.”
Ennen jääkautta Suomea peitti rapakalliokerros, jonka alaosassa olevien rakojen kylkiin syntyi rapautumistaskuja. Jääkaudella taskut olivat jäässä, ja jään sulaessa vesi huuhtoi taskut puhtaiksi jättäen kiviin tyhjiä koloja – tafoneita.
”Tafonit laajenevat kaiken aikaa. Näyttää siltä, että mihin rapautuminen on kerran kunnolla iskenyt, siellä se myös jatkuu”, Kejonen toteaa.
Rapautumisessa onkalon seinämien kivi sorautuu tai hilseilee. Ilmasta tiivistyy kiven pintaan kosteutta vedeksi. Vettä työntyy kiven rakoihin, missä se jäätyy ja murtaa kiveä. Jää vaatii vettä suuremman tilan, koska jään tiheys on noin kymmenesosan pienempi kuin veden.
Fysikaalisessa rapautumisessa aine ei muutu toiseksi, kemiallisessa muuttuu. Jään aiheuttama rapautuminen on fysikaalista, mutta tafonit rapautuvat myös siten, että vesi reagoi kemiallisesti joidenkin kivimineraalien kanssa murentaen kiveä.
Tieto tafonin syntytavasta auttaa ymmärtämään, miksi tafonien katossa on usein mystisen näköisiä kivisiä ”hunajakennoja”: heikompi kiviaines on murentunut vahvemman ympäriltä. Jos kennoja kokeilee kädellä, huomaa, että niistä voi helposti rapsuttaa irti rapautuvaa hiekkaa. Näin tulee samalla hieman suurentaneeksi tafonia.


Tafonit kiinnostavat

Filosofian lisensiaatti Aimo Kejonen työskentelee maaperägeologina Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) Väli-Suomen aluetoimistossa Kuopiossa. Hän kuuluu GTK:n tafoniryhmään, joka on vuosia kartoittanut näitä erikoisia, pirullisinakin pidettyjä luonnonmuodostumia.
Geologiassa tiedemiesten ja kadunmiesten kiinnostukset kulkevat usein käsi kädessä; monet maanomistajat ja muuten vain alueita tuntevat kansalaiset ovat auttaneet tafonitutkijoita. Esimerkiksi kartoittaja Kalervo Maunuaho kertoi tutkijoille Petäjäveden pirunkivestä, ja Hämeenkyrön pirunuunien löytymisestä saadaan kiittää Heikki Mäkistä ja hänen perhettään.
Monet tafonit ovat nykyään nähtävyyksiä, joita matkailijat poikkeavat katsomassa uteliaisuudesta loistaen. Lisäksi useat tafonit ovat luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettuja.

Teksti: Juho Rahkonen
Kuvat: Juho Rahkonen