Ajankohtaista: Merikotka nousi siivilleen

Maamme merikotkien tilanne näytti 1970-luvun alussa todella pahalta. Jäljellä oli enää nelisenkymmentä tunnettua pariskuntaa.
”Reviirit autioituivat, eivätkä nekään kotkat, jotka yrittivät pesiä, saaneet juuri poikasia”, muistelee WWF:n merikotkatyöryhmän puheenjohtaja Torsten Stjernberg.
”Tilanteen vakavuutta kuvaa, että kannan vahvistaminen saksalaisilla kotkilla oli esillä, mutta pitkän harkinnan jälkeen istutuksiin ei lähdetty.”
Onneksi niin, sillä oman saaristomme merikotkakanta jaksoi nousta siivilleen, kun sitä sopivasti autettiin. Nyt pesiviä pareja on yli 200, ja merikotkat saivat kuluneena kesänä jälleen enemmän poikasia (noin 170) kuin maakotkat (129).
Merikotkat ovat myös levittäytymässä koko rannikolle. Linnut kelpuuttivat läntisen Suomenlahden pesimäpaikakseen jokunen vuosi sitten, ja nyt eräs pari on jo yritellyt pesintää Helsingin itäpuolella.
Merikotka lähti nousuun, kun linnuille raahattiin tarjolle myrkytöntä talviravintoa, nikkaroitiin pesänpohjia ja pesäpaikkoja suojeltiin. Työtä on tehty jo 30 vuotta, jonka ikäisiä sattumoisin myös Suomen WWF ja sen merikotkatyöryhmä pian ovat.
Uljas lintu on saanut työn aikana julkisuudessa kasvot Seppo Keräsen kuvissa. Porilainen Keränen on ollut mukana merikotkaprojektissa alusta asti.
”Pitkälti Keräsen kuvien ansiosta merikotkasta on tullut koko saariston luonnonsuojelun symboli”, Stjernberg luonnehtii.
Vuosien varrella Keränen on tehnyt kirjoja niin suurtuntureista kuin Itämerestäkin, mutta merikotkakirjan vuoro on vasta nyt. Se ja muu saaristoluonto esittäytyvät tässä kuussa julkistettavassa Keräsen ja Hans Hästbackan kirjassa Merikotkan siivellä (Suomen Luonnonsuojelun Tuki).
Kirjaa voi selailla vapautuneesti: vaikka sen kohde on vuoden 2000 uhanalaistarkastelussa vielä vaarantuneeksi luokiteltu, välitöntä uhkaa ei enää ole.
Torsten Stjernberg sanoo saman näin: ”Merikotkan pelastuminen opettaa, ettei milloinkaan pidä antaa periksi, vaikka miten synkältä näyttäisi.”

Teksti: Antti Halkka