Sulkien säihkettä

Sininärhi on vähentynyt asuinalueensa pohjoisosissa. Ennen se pesi harvinaisena Suomessakin, mutta nyt meitä lähimpänä ovat Viron muutamat parit.

Säihkylinnut eivät ole saaneet nimeään syyttä, niin loistava on niiden höyhenpuku. Lintujen ulkonäkö huokuu eksotiikkaa, ja on vaikea uskoa, että jotkut linnuista pesivät tai ainakin näyttäytyvät Suomessa säännöllisesti.

Porkkalanniemen kärkeen vievä tie ylitti kapean merensalmen, jota reunusti kauniin beigenvärinen ruovikko. Oli joulukuun loppu: pari astetta pakkasta, maassa ohut lumipeite ja kylmän syksyn vuoksi rantavesi jo jäässä. Kiikaroin sillalta telkkiä ja isokoskeloita, kun kuvan läpi ampautui kuin neonvaloa hehkuva ufo. Seurasin ällistyneenä, miten valo laskeutui järviruokoon ja sammui. Töpöpyrstöinen, alta punainen ja päältä sininen pikkulintu painoi ruo’on kohti jäätä. Kuningaskalastaja!
Myöhemmin kiikariini on osunut Suomessa ja ulkomailla kuningaskalastajien lisäksi myös mehiläissyöjiä, säihkynärhiä ja harjalintuja. Ne kaikki toteuttavat ulkonäössään lahkonsa uljasta nimeä. Säihkylintujen kimaltelevan värikäs höyhenpeite tuntuisi olevan paremmin kotonaan lämpimillä seuduilla, palmujen ja paahtavan auringonpaisteen yhteydessä kuin täällä karussa Pohjolassa.
Kuningaskalastajia elää kaikilla mantereilla yhteensä yli 90 lajia, kaikki 25 eri mehiläissyöjää ja 12 säihkynärheä puolestaan asustavat Vanhassa maailmassa. Harjalintuja on vain yksi laji, joka elää laajalla alueella Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa. Värikkään höyhenpuvun ohella lintuja yhdistää myös pesän sijainti: se on aina jonkinlaisessa kolossa.
Suomessa säihkylinnuista pesii jokseenkin säännöllisesti vain kuningaskalastaja, jonka kanta heilahtelee hurjasti talvien ankaruuden mukaan. Säihkynärhiin kuuluva sininärhi pesi meillä ennen silloin tällöin, ja harjalintu on pesinyt täällä kerran. Mehiläissyöjiä kiertelee Suomessa vuosittain, monina kesinä useitakin. Viime vuosina on nähty myös vihermehiläissyöjiä muutaman kerran. Näiden säihkylintujen varsinaiset kotiseudut ovat kuitenkin Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä eteläisessä Aasiassa.

Tikarinokkainen pikkujättiläinen
Kuningaskalastajan nimi on käännetty suoraan ruotsista — saksaksi se on ”jäälintu”, mikä olisi ehkä ollut osuvampi. Terhakan linnun pituudesta huomattava osa tulee valtavan tikarinokan osalle, ilman sitä töpöpyrstöinen, vain 40-grammainen kuningaskalastaja näyttäisi todella pikkuruiselta.
Linnun pieni koko unohtuu, kun seuraa sen kalastuspuuhia. Kuningaskalastaja istuu veden päälle ulottuvalla oksalla tai järviruo’on latvassa tähystellen veteen. Kalan huomatessaan se pudottautuu orreltaan, lyö muutaman kerran siivillään ja sukeltaa pystysuoraan, nokka edellä veteen. Lintu uppoaa pärskeisiin ja nousee hetken kuluttua takaisin pintaan kala nokassaan. Lentävä kuningaskalastaja pysähtyy hetkeksi ilmaan räpyttelemään ja sukeltaa kalan nähdessään veteen.
Etelä-Suomessa pesii useimpina vuosina joitakin kuningaskalastajapareja. Värikäs lintu viettää pesimäaikana huomaamatonta elämää. Pariskunta kaivaa pesän tavallisesti jonkin sopivan pikkujoen törmään ja kasvattaa siinä melkoisen lauman poikasia.
Lämpimien talvien jälkeisinä kesinä meillä voi pesiä jopa useita kymmeniä kuningaskalastajapareja. Suomen kesä ja syksy ovat hyvää aikaa mestarikalastajalle, joka selviytyy vallan hyvin myös leudoista talvista. Valitettavasti lämpimiä talvia seuraa ennemmin tai myöhemmin ankara pakkastalvi.
Kuningaskalastajan ongelma on sen heikko muuttovietti. Useimmat meillä pesineet linnut tai niiden jälkeläiset eivät talven lähestyessä halua lähteä täältä pois. Kalastajat vetäytyvät hitaasti etelämmäksi vasta, kun vesien jäätyminen ne siihen pakottaa. Loppusyksyllä ja alkutalvella kuningaskalastajia viipyy avoimina pysyvien virta- ja sulapaikkojen liepeillä. Lopulta useimmat niistä menehtyvät, kun pakkanen kiristyy ja vedet jäätyvät.
Mestarikalastajien hädän näkee selvästi rannikolla: joulukuun lopulla esimerkiksi Helsingin satamissa tai Hankoniemellä venesataman laiturilla kyyhöttää joskus useampikin tikarinokka. Välillä ne lentävät vielä avoimena aaltoilevan meren päälle ja sukeltavat sieltä pikkukaloja. Jää leviää kuitenkin nopeasti rannoilta ja laiturirakenteista ulommaksi, eikä kohta ole jäljellä enää ainuttakaan kuningaskalastajaa.

Kiertolainen aroilta
Mehiläissyöjä on merkillinen kiertolainen. Se pesii yleisenä Etelä- ja varsinkin Kaakkois-Euroopassa, Lähi- ja Keski-idässä sekä Pohjois- ja Etelä-Afrikassa. Mehiläissyöjä viihtyy yhdyskuntina etenkin aroja ja viljelyksiä halkovien korkeatörmäisten jokien varsilla. Linnut kaivavat pesänsä jokitörmään, tienpenkkaan tai joskus lähes tasaiselle maalle.
Talvensa trooppisessa Afrikassa viettävät mestarilentäjät palaavat keväällä, kun ilmassa riittää lentäviä hyönteisiä. Jos kevät on lämmin, mehiläissyöjien paluumuutto voi venähtää: niitä nähdään melkein joka vuosi Suomessa, jopa Lapissa saakka. Koska ne ovat hyvin sosiaalisia lintuja, tavataan usein monia lintuja yhdessä.
Värikkäiden, pääskymäisesti lentävien ja pehmeästi ääntelevien mehiläissyöjien parvi kyllä huomataan — etenkin jos se nähdään Tunturi-Lapin porteilla kuten esimerkiksi 1999. Silloin mehiläissyöjä nähtiin Muonion Kangosjärvellä ja pian sen jälkeen Enontekiön Hetassa peräti seitsemän linnun parvi.
Mehiläissyöjän vaeltelevaan elämäntyyliin kuuluu myös pesinnän yrittäminen milloin missäkin. Se on pesinyt esimerkiksi Tanskassa ja Ruotsissa, mutta Suomesta ei ole yhtään varmaa pesimähavaintoa. Meidän kesämme on luultavasti liian ly-
hyt poikasten kasvattamiseen lentokykyisiksi.
”Tavallisen” mehiläissyöjän lisäksi Suomessa on tavattu myös sen sukulainen vihermehiläissyöjä muutaman kerran. Tämän mehiläissyöjää vähemmän värikkään siivekkään lähimmät pesimäseudut ovat Pohjois-Afrikassa ja Kaspianmeren pohjoispuolella.

Vähentynyt säihkynärhi
Hankoniemen etelärantaa noudattelevan tien varressa istui puhelinlangalla pystyssä jotenkin naakalta näyttävä lintu. Kohdalla näin silmänurkastani sinisen välähdyksen ja jarrutin tiukasti: sininärhihän se siinä!
Sininärhi on ennen pesinyt eteläisessä ja lounaisessa Suomessa, ei ehkä joka vuosi mutta silloin tällöin sittenkin. Viimeinen varma pesintä on Ahvenanmaalta vuodelta 1943. Pesimisen loppumiseen liittyy myös havaittujen lintujen väheneminen: vaikka sininärhiä nähdään nykyisin useampia kuin esimerkiksi 1950-luvulla, havainnot eivät ole lisääntyneet samaa tahtia lintuharrastajien määrän kasvun kanssa. Sininärhien vierailut ovat siis vähentyneet.
Euroopan ainoa säihkynärhi viihtyy vaihtelevissa maisemissa, missä viljelysmaat, pienet metsiköt, pensaikot ja puutarhat vuorottelevat. Sen täytyy löytää sopiva kolo pesäpaikaksi, mutta tähän kelpaa hyvin myös sitä varten asetettu pönttö. Sopiva ruoka on tärkeä tekijä: sininärhi syö pääasiassa melko kookkaita kovakuoriaisia. Karjatalouden muuttuessa sopivien hyönteisten määrä on vähentynyt, ja tämä näkyy myös sininärhien määrässä. Linnulle kelpaavat tietysti myös monet muut hyönteiset ja myös pienet liskot.
Lähinnä Suomea sininärhi pesii harvinaisena Virossa. Muutama vuosikymmen sitten se pesi myös Gotlannin pohjoispäässä olevalla Fårön saarella, mutta nykyisin lintu on kadonnut Ruotsista kokonaan. Etelä- ja Kaakkois-Euroopassa se on yhä yleinen.

Sulkapäinen sankari
Kaarevanokkainen, kauniin punertavan beige ja selästä mustavalkoinen, suunnilleen kottaraisen kokoinen lintu asteli tomerasti nurmikolla kohti telttaamme. Äkkiä se jähmettyi paikalleen ja kohotti päästään pystyyn uljaan sulkakruunun, jossa jokaisen sulan kärki oli musta.
Harjalintu kallisti jännittyneenä päätään, kuunteli hetken mietteliäänä ja upotti sitten pitkän nokkansa maahan. Kun
se veti nokan jälleen ylös, sen kärjessä vääntelehti melkein miehen sormen kokoinen kovakuoriaisen toukka. Töyhtöpää iski toukkaa pari kertaa tylysti maata vasten — johan turpea makkara hiljeni. Sitten lintu lehahti mustavalkokirjaville siivilleen ja lentää lepatteli kuin perhonen patoaltaan reunakiveyksen kolossa olevalle pesälleen. Sieltä innokkaat jälkeläiset melkein tunkivat ulos toukan nähdessään, harjanalut terhakasti pystyssä.
Harjalintu pesi ennen Tanskassa ja Ruotsissa, muttei enää ainakaan säännöllisesti. Muutamia lintuja on jo Virossa, mutta yleinen harjalintu on vasta etelämpänä Euroopassa. Se elää myös koko Afrikassa sekä Aasian keski- ja eteläosissa aina Tyyneenmereen saakka. Eri puolilla elävät harjalinnut eroavat hiukan toisistaan, mutta mustavalkoisen kirjavat siivet, pitkäsulkainen töyhtö ja pitkä, kaareva nokka ovat pettämättömiä tuntomerkkejä.
Suomessa harjalintuja nähdään joka vuosi, mutta se on pesinyt tiettävästi vain 1940 Porin seudulla. Satunnaisia pesimisiä voi odottaa tulevaisuudessakin, jos ilmasto lämpenee.

Teksti: Juha Valste
Kuvat: Benjam Pöntinen