Rakas siili

Minna Revon siiliystävä taapertamassa iltapalalle. Luvassa on silakoita, muikkuja ja pähkinöitä.

Lukijakyselymme osoittaa, että siilit ovat lähellä suomalaisten sydäntä. Ne ovat ystäviä ja miltei kuin omia lapsia, joita odotetaan hartaasti iltaisin kotiin.

Kysyimme kesäkuun numerossamme lukijoiltamme siilistä. Halusimme selvittää muun muassa, minkälaisessa ympäristössä siilit elävät, milloin poikueita näkee, onko kanta kasvanut vai huvennut, milloin siilit heräävät horroksestaan ja milloin ne taas kömpivät talvipesiinsä.
Vastauksien mukaan siilit ovat pihapiirien asukkeja. Ne elävät puistomaisessa ympäristössä pensaiden suojissa omakotitalojen ja rivitalojen pihoilla mutta myös vehmailla kerrostalopihoilla. Siilit tuntuvat viihtyvän sitä paremmin mitä enemmän pihalla nurmikon lisäksi on risukkoja, pöheikköjä, lautapinoja ja sellaisia rakennuksia, joiden alle mahtuu.
Ensimmäiset siilit nähtiin tänä vuonna jo huhtikuussa, varhaisin havainto tehtiin 15. huhtikuuta Espoossa. Lieksassakin siilin jäljet ilmestyivät lumeen talvipesän viereen jo 18. huhtikuuta.
Siilit näyttävät ”häipyvän” monin paikoin jo elokuun loppupuolella, minkä jälkeen niitä näkee vain sattumalta. Talvisuojiinsa piikkiniekat vetäytyvät viimeistään lokakuussa. Myöhäisin havainto siilistä saatiin Vantaalta, jossa yksinäinen piikkipallero taapersi pihalla vielä 27. lokakuuta.
Siilit asustavat laajalla alueella Suomessa. Havaintoja kertyi Kuusamoa myöten 80 paikkakunnalta ja 141 henkilöltä.
Puolet kyselyyn vastanneista oli sitä mieltä, että siilikanta on vähentynyt, joka kolmas arvioi sen kasvaneen, ja loput arvioivat kannan pysyneen ennallaan.
Suurin kantaa heilautteleva tekijä on Korkeasaaren eläinlääkärin Eva Rudbäckin mukaan kesän sää. ”Kosteana kesänä on paljon lihavia toukkia, kastematoja ja etanoita energianlähteeksi. Emo pystyy imettämään poikasia ja itsenäiset lapset kykenevät keräämään talveksi riittävästi rasvaa.”

Emo juttelee poikasille
Kevään ensimmäinen esille kömpivä pallero sykähdyttää, sen puolesta jännitetään, se kannetaan tien yli ja yritetään saada pysymään tieltä pois pitämällä jatkuvasti ruokaa esillä.
Suurin osa kesäkisaamme osallistuneista hoiteli siilejä syöttämällä niitä säännöllisesti. Suosikkitarjottavat näyttäisivät olevan koiranmakkara, pähkinät ja kala, jonka moni tarjoilee oikeaoppisesti keitettynä. Rudbäckin mukaan joissakin kaloissa kuten silakassa on tiaminaasientsyymiä, joka tuhoaa B1-vitamiinia. ”Kalan kiehauttaminen poistaa entsyymin aktiivisuuden”, hän sanoo.
Poikueita nähtiin aikaisintaan heinäkuussa. Suurin poikue syntyi Piikkiössä Raili ja Tapani Pessalan pihapiirissä. Pessalat olivat nähneet siilinsä ensin pesänrakennuspuuhissa, kantamassa lehtiä suussaan! Pian sen jälkeen, 15. heinäkuuta, rupesi pikkusiilejä putkahtelemaan ihmisten ilmoille, kaikkiaan poikasia syntyi 11.
Pessalat pääsivät kuulemaan myös emon ja poikasten välistä juttelua: ”Emo päästi linnun tirskahdusta muistuttavan, voimakkaan äänen ja joskus joku poikanen vastasi siihen samanlaisella tirskutuksella.”

Arat ja rohkeat
Siileistä on miltei mahdotonta pitää lukua, ne ovat niin samannäköisiä. Erottavia tuntomerkkejä eri yksilöiden välillä on, mutta niitä on vaikea havaita, sillä siilit liikkuvat enimmäkseen hämärissä.
Vaasalainen Stiina Riisiö on oppinut tunnistamaan pihallansa liikuskelevista lukuisista siileistä kuusi ja antanut niille nimet. Bossella on selkäkyttyrä ja kyömynenä, leveänaamainen Ilmari on riitaisa ja innokas syömään, Kellervo on kellertävän värinen ja rohkea, Nirppa on pokkuroiva ja niiaileva, Reiska elämää nähneen näköinen ja Terttu laihanaamainen ja toraisa.
Stiina Riisiö on perustanut lemmikeilleen iltabaarin, jossa tarjoillaan kananmunia, koiranruokaa, jogurttia, silakoita, piimää ja mitä milloinkin. Kaikki näyttää kelpaavan, ja ruuan kimpussa tohisevia siilejä on hauska tarkkailla olohuoneen ikkunasta.
Siili-ihmiseksi tunnustautuva Anne-Mari Tapiainen Ikaalisten Kilvakkalasta on myös huomannut yksilöllisiä eroja siileissään. Läntillä on piikitön pyörylä selässään, Blondilla kaunis laikku otsassa ja Häiskällä taas tuhti olemus ja paksu kuono.
”Siileilystä” on tullut Tapiaisen lempiharrastuksia. Kykkiminen taskulampun kanssa pihapuskassa sateella maksaa vaivan. ”Ilo on moninkertainen. Toivon mukaan siilit selviytyvät talvesta ja tapaisimme myös ensi kesänä”, hän kirjoittaa.

Rohtoa yskään ja nuhaan
Hyvin monet vastaajat ovat rakentaneet siileille pesälaatikoita.
”Olen teettänyt siileille neljä mökkiä tontilleni, ja kaikki varattiin välittömästi”, kirjoittaa Terttu Vapalahti Seinäjoelta. Hän tarjoilee ystävilleen ruokaa ja piimää, ja ”ne odottavat määräaikana sapuskaansa kuin tatit paikallaan”.
Porilainen Ulla Kytöluhta on paneutunut siilien hoitoon todella tarmokkaasti. Hän muun muassa otti viime vuoden elokuussa nälkiintyneen siilin turviinsa ja lihotti sen talvikuntoon. Sydäntalvella Ulla Kytöluhta huomasi, että metsähiiri oli purrut siiliä kuonosta, järsinyt sen otsatukan ja varpaan sekä näykkinyt ”koko takaliston vereslihalle.”
Ulla Kytöluhta hoiti eläinlääkärin avulla siilin kuntoon, hankkipa vielä rokotuksenkin yskäiselle ja nuhaiselle kaverilleen ja hoiteli sitä vielä toisenkin talven ullakollaan. Järsittyjen piikkien tilalle kasvoi kuulemma pelkkää karvaa!

Siilipäiväkirjoja
Siilien tarkkailu on monille elämän eliksiiri ja suola. Päiväkirjan pitäminen on hauska harrastus.
Savonlinnalainen Irma Kivimurto teki siilipäiväkirjaansa ensimmäisen merkinnän tänä vuonna 10. toukokuuta. Siitä pitäen siilejä vipelsi kirjanpidon mukaan pihalla tuon tuostakin. Kesäkuussa meno vain vilkastui, ja ensimmäiset siililapset ilmestyivät ruokintapaikalle elokuussa, ja vielä syyskuun lopussa löytyi tuhisija kukkapenkistä. Kivimurron havaintopäiväkirjaan kertyi 230 merkintää siileistä!
Siilit tottuvat ihmisiin, niin villieläimiä kuin ovatkin. Pihapolulla kohdatessa tutut kulkijat eivät nosta piikkejään pystyyn eivätkä kierry kerälle silitettäessä. Siilit näyttäisivät myös oppivan tavoille, ja ne voi kutsua syömään esimerkiksi huutelemalla tule, tule, tule...
Siilien tarjoilut houkuttelevat pihalle kaikenlaista elämää. Useimmiten ruokintapaikan lähistöllä norkoilevat harakat ja varikset, mutta myös monet muut linnut käyvät nokkaisemassa herkkupaloja. Apajilla käy lisäksi oravia, hiiriä, supikoiria ja villikissoja.

Siilin kuolema satuttaa
Siilien yleisin kuolinsyy on auton alle jääminen. ”Valitettavasti olen nähnyt vain litteitä siilejä”, kirjoittaa helsinkiläinen Laura Pulli. Häneen voivat yhtyä lähes kaikki vastaajat, niin yleisiä löytöjä auton yliajamat siilit ovat. Joidenkin mielestä autoilijoiden asenteissa on parantamisen varaa. Vaikuttaa siltä, että piikkipalloon jopa tähdätään autolla.
Mielipahaa ovat aiheuttaneet myös siilien kivitykset ja poikasten ottaminen pesästä lemmikiksi sekä ajattelemattomat pikkupojat (ja vähän isommatkin), jotka ovat potkineet siilejä hengiltä.
Onneksi näitä ikäviä viestejä oli vain muutamia. Suurimmaksi osaksi siilejä näytetään rakastettavan kovasti. Tämä piikkinahkainen otus, joka tuntuu kuuluvan menneeseen — hidastempoisempaan ja pehmeämpään — aikaan, on ehdottomasti saanut sijan suomalaisten sydämessä. n


Siiliaineisto on luovutettu Helsingin yliopiston luonnontieteelliseen keskusmuseoon. Osallistuneiden kesken arvottiin 10 Luonto soi -levyä ja 10 luontokirjaa. Palkinnot postitetaan viikolla 50. Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistuneille!

Teksti: Alice Karlsson