Miten käy meren - ja ihmisen?

Sormet, kädet ja jalat puhuvat monissa Kimmo Kaivannon kantaaottavissa silkkipainotöissä.

Taiteilija Kimmo Kaivanto otti 30 vuotta sitten töillään kantaa yhteiskunnan ja ympäristön tilaan. Mikä on muuttunut?

Helsingin Taidehalli täyttyi marras–joulukuussa taiteilija, professori Kimmo Kaivannon häkellyttävän monipuolisista teoksista ainakin viideltä vuosikymmeneltä — tarkkaan ottaen kuudeltakin, sillä mukana oli myös koulupoika-Kimmon piirroksia sota-ajalta.
Kaivanto halusi rakentaa Taidehallin suuresta näyttelystä raportin. ”Näyttely ei ole retrospektiivinen eikä kaiken kattava. Halusin tuoda tietyt työt uudelleen esiin ja asettaa ne vuoropuheluun”, taiteilija sanoo kävellessämme ensimmäisessä suuressa salissa.
Lähimpänä esimerkkinä vuoropuhelusta on jättisuurennos hänen isälleen rintamalle 1941 lähettämästä postikortista ja sen vieressä maalaus levottomana sätkivästä nykyihmisestä vuodelta 1981. Kortissa yhdeksänvuotias Kimmo kirjoittaa: ”Isä rakas! Mitä sinulle kuuluu hyvää kai. Sain kengät kun ei ole tietoo että saadaanko koulun puolesta kenkiä...”
Taiteilijan persoonaan on liitetty monenlaisia vastakohtia: urbaani ja maaseutuihminen, lyyrinen ja kriittinen, macho ja feminiini. Ehkäpä juuri siksi isoissa saleissa kohtaavat rajusti luonnon kauneus ja ympäristön saastuminen, viattomuus ja ihmisen pahuus, rauha ja aikamme levottomuus.
Kaivannon välineinä ovat niin grafiikka, maalaus kuin kuvanveistokin. Hän on maininnut läheisimmiksi tyylilajeikseen kubismin, fotorealismin ja minimalismin.
1950-luvulla häntä puhutteli syntymäkaupunkinsa Tampereen ortodoksikirkon hehkuva värimaailma, sen lähes pyhä väriromantiikka. Sitä loistoa tallentaakseen hän etsi muotoja Espanjasta saakka ja loi hyvin lämminsävyisiä kubistisia maalauksia. Myöhemmin löytyi pohjoinen valo.

Pohjaa keskustelulle
Ehkäpä lapsuuden muistoista periytyivät Kaivannon töihin kypärät, saappaat ja marssin rytmi, jotka ottivat 1960-luvun lopulla kantaa väkivaltaa ja militarismia vastaan.
Tuon ajan selkeät mustavalkoiset silkkipainotyöt muistuttavat julisteita. Moni muistaa marssivat sormet, ankarat päät ja kypärät, jotka levisivät laajalti Artekin näyttelystä Muita kuvia ja esineitä 1969.
”Kuvat oli tehty harkiten debatin käyttöön. Niitä myytiin vedoksina rullalle käärittyinä”, taiteilija kertoo.
”Monista hänen tuon ajan serigrafioistaan on tullut kollektiivista henkistä omaisuutta”, luonnehtii Kimmo Sarje noiden töiden merkitystä juuri ilmestyneessä teoksessa Kaivanto.
Sen jälkeen, kun Rooman klubin ensimmäinen raportti teki maailmanlaajuiset ympäristöongelmat tunnetuiksi, Kaivannon töihin tuli maapallo moneen eri muotoon pakotettuna, rikottuna ja uhattuna.
”Ihan kuin vastuu koko maailmasta olisi tullut hartioille.”
Maalauksessa Kun meri kuolee (I 1969 ja II 1973) veden pinta on silmänkantamattomiin täynnä ulpukoita. Tämä herätyshuuto levisi myös Unicefin postikorttina ympäri maailman.
1970-luvun jähmettyneen luokkakantaisessa vasemmistolaisessa ilmapiirissä poliittisesti sitoutumatonta Kaivantoa syytettiin pessimismistä, ekokatastrofiin alistumisesta ja miinuskasvun ideologian suosimisesta.
Hän on vieläkin ihmeissään pessimistin leimasta. ”Eikös kriittisyys ole aina jollain tavoin optimistista; mielestäni olen optimisti.”
Myös se tuntuu hieman askarruttavan häntä, millaista kerrontaa kuvataiteelta voidaan odottaa. Hän on halunnut pikemminkin tarjota perustaa ympäristökeskustelulle kuin olla maailmanparantaja.

Sinkoilevia ihmisiä
Useimmat 30 vuoden takaisista töistä ovat valitettavan ajankohtaisia tänäänkin — ongelmat ovat pikemminkin kärjistyneet hurjan taloudellisen kilpajuoksun myötä.
Parikymmentä vuotta sitten Kimmo Kaivanto puhui taidemaalaripäivillä taiteilijan ammattikuvasta ja totesi, että elämme spesialistien aikaa ja ihmisen kokonaiskuva on hajoamassa. ”Väite, että elämä monipuolistuu, valinnat kasvavat, on harha. Sektori kapenee.”
Samaa aihetta hän pohtii tavatessamme: ”Ihmisten yhteinen kosketuspinta hajoaa, esimerkkinä digitelevisio. Jos olisi vain pari radiokanavaa, kaikkien olisi kuunneltava myös niitä epämiellyttäviä asioita; nyt jokainen voi surffailla ja paeta omaan maailmaansa.”
”Ihmiset elävät kaaoksessa ilman päämäärää”, hän kärjistää.
Kaivannon töissä on paljon harkittuja kerroksia, yksityiskohtia ja tarinoita, joista osa avautuu tarkkaan katsomalla.
On myös tarinoita, jotka tuntee vain taiteilija itse. Katsellessamme kiihkeää liikettä pursuavia 1990-luvun maalauksia Prinssi Baltasar Carlosin ratsua muistuttava hevonen ja The Rainbow-Ascot kuulen joitakin niistä. Molemmissa tauluissa on keskellä laukkaava hevonen ja paperinukeiksi ohenneet, kasvonpiirteensä kadottaneet ihmiset sinkoilevat eri suuntiin.
”Tässä ovat jäljellä Velazquezin 1600-luvun maalauksen hevosen hyvin pullea vatsa ja prinssin hattu... näen tämän yhteiskuntana, jossa kaikki on pantu sellaiseen vauhtiin, etteivät ihmiset kestä mukana.”
”Siellä ovat mukana myös Madonnan kartiorintaliivit, jotka tuntuivat silloin olevan ainoa, mikä kiinnosti mediaa.”

Suojeltu Arkkusaari
”Mielessä ei liiku suuret asiat. On vain arkapintainen yksityisyyteni, joka hakee turvaa lähipuista ja — kallioista. Luonnon haluan koristaa liehuvin silkkinauhoin merkiksi ihmisestä ja rakkaudesta.” Näin ajatteli Kimmo Kaivanto Pohjois-Hämeessä Tarjanneveden Arkkusaaressa 1978. Siellä hän on pitänyt 40 vuoden ajan yllä yhteyttään maaseutuun ja luontoon.
”Rannan kapea hiekkasärkkä oli ennen loistava lasten uimapaikka, nyt se on kasvanut täyteen järviruokoa. Jään päälle kertyy nokikerroksia” , hän listaa ikäviä muutoksia, mutta toisaalta iloitsee 70 vuotta vanhan metsän kasvusta.
Saaressa on koivikkoa ja kangasmetsää, reheviä ja kallioisia laikkuja sekä parisataa vuotta vanha, kunnostettu päärakennus. Myöhemmin rakennettu savusaunakaan ei ole vähäinen paikka: Kaivanto ei suostu saunomaan enää muissa saunoissa!
Saari on paitsi luonnon myös ihmisten kohtaamispaikka, jossa taiteilija on käynyt lukemattomia merkittäviä keskusteluja niin läheisten kuin uusienkin tuttujen kanssa ja luonut pysyviä siteitä maailmalle.
”Se on erittäin tärkeä kiintopiste elämässä. On tärkeää, että se on olemassa, vaikkei sinne aina pääsisikään niin kuin nyt syksyn kiireissä on käynyt.”
Kun Natura-alueita määritettiin, kertoivat viranomaiset Kaivannolle, että hänen viiden ja puolen hehtaarin saarensa on rajattu Naturan ulkopuolelle. ”Luulivat, että minä olen tyytyväinen. Minä päinvastoin vaadin, että liittäkää saari suojelualueisiin.”
Hän ei missään tapauksessa halua, että saaren metsään kosketaan. Nyt yksityisen luonnonsuojelualueen perustaminen Arkkusaareen on vireillä.
”Saarta kiertävällä polulla näkee aina jotain kiinnostavaa: metsot pesivät, valkohäntäpeura, ilves ja karhukin käyvät vierailulla. Siellä olet todella erämaassa — näet sieltä kaukaa ja tarkkaan.”

Sininen tunnetila
Pohjoisen valon Kaivanto sanoo löytäneensä töihinsä Arkkusaaren mukana, mutta entä se kuuluisa sininen?
Kaivannon yhdeksi tavaramerkiksi on tullut valkoisella taitettu ultramariinin sininen, joka joskus täyttää koko työn ja joskus pilkahtaa. ”Muttei suinkaan kaikissa töissä”, taiteilija kiirehtii sanomaan. “Enhän ole värimaalari varsinaisesti ollenkaan.”
”Sinisellä haluan avata jotakin luontoon”, kertoi taiteilija Väinö Linnasta tekemänsä muotokuvan paljastamisen yhteydessä Urjalan kirkonkylän koululla 1987. Linnan muotokuvassa sininen merkitsee tätä muttei yleispätevästi.
“Se on tunnetila”, Kaivanto sanoo ja kertoo värin sujahtamisesta sieluun: ”Pikkupoikana katsoin Tampereelta koilliseen, Virroille päin, ja se taivas näytti oikealta, siellä kuvittelin olevan mystisen metsän ja kaiken hyvän... sinnepäin sitten myöhemmin suunnistinkin.”
Taiteilija Kimmo Kaivanto täyttää tänä vuonna 70 vuotta ja halusi tällä näyttelyllään poistaa etukäteen juhlavuoden paineita: ”Retrospektiivistä näyttelyä ei tule.” Tuli näyttely, joka on puhutteleva raportti. Sen voi tammikuun 18. päivästä lähtien nähdä vielä Tallinnassa.
Kaivannon monumentaalinen puoli on nähtävissämme milloin vain useissa julkisiin tiloihin sijoitetuissa töissä, etenkin hänen entisessä kotikaupungissaan Tampereella ja nykyisessä kotikaupungissaan Helsingissä.
Urjalassa olevan lisäksi toinen hänen muotokuvansa Väinö Linnasta on Tampereen kaupunginkirjastossa Metsossa. Tampereen kaupunginvaltuuston istuntosalin aulassa on 1970-luvulla valmistunut suuri historiallinen seinämaalaus Tori. Uudempia töitä ovat Tampere-talon läpi kulkeva lähes 200-metrinen Sininen suora ja Härmälän lentokentän muistomerkki Leonardo.
Helsingissä muun muassa Scandic Hotel Continentalin edustaa Mannerheimintiellä komistaa kymmenmetrinen Oodi 60 000 järvelle, kauppakeskus Forumin keskusaulassa kohoaa korkeuksiin Hopeiset sillat ja kolmannen kerroksen suihkuallasveistoksessa naisprofiilia esittävä Nereidi suihkuttaa itselleen vesihiuksia. Helsingin kaupungintalon aulassa on yhteenliittyneiden sormien muodostama Ketju-veistos julistanut Euroopan kansojen ystävyyttä pian 30 vuotta.
Ennen kuin jätämme Taidehallin kaikuvat salit taiteilija heittää ehdotuksen tämän jutun motoksi:
Vielä hiven
ultramariinia horisontissa
— mutta nyt —
niityt kääritään
kun betonirullat avataan
Maisemat pannaan pöytälaatikkoon
ja vedetään suunnitelmat esiin
”Olen kirjoittanut sen 1973, mutta olen samaa mieltä tänä päivänä.”

Lähdeteos: Kimmo Kaivanto & Kimmo Sarje: Kaivanto, WSOY 2001.

Kimmo Kaivannon töitä Internetissä: http://www.publiscan.fi/gal-kai.htm

Teksti: Ritva Kupari
Kuvat: Pete Kuokka